maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kesäteatterissa

Tämän kesän todennäköisesti ainoa teatterissa käynti oli eilen. Olimme seurakunnan retkellä 44 hengen voimalla katsomassa Valamo-trilogian ensimmäisen osan, nimeltä "Isän varjo".
Näytelmän ohjasi Lauri Jänis ja näyttelijöinä kaikki yhtä lukuunottamatta olivat Heinäveden teatteriyhdistyksen harrastajanäyttelijöitä. Ammattilainen Hannu Virolainen on "meikäläisiä" ja hänellä on jo "Karjalan kunnailta" kokemusta papin roolista. Nyt hän esitti munkki Timofei ´ta.
Näytelmä alkaa ajasta jolloin talvisodan aikana Valamon luostari evakuoitiin Laatokan saaresta ja osti maatilan Heinävedeltä. Kylässä asui Orvo poika Kaarina mummonsa kanssa. Äiti oli aiemmin kuollut ja isä katosi sodassa. Näytelmän nimi kertoo Orvon tunteista ja isänkaipuusta, epätietoisuudesta isän kohtalosta. Elämästä isän varjossa. Kyläläiset eivät alkuun hyväksyneet Orvon ja munkki Timofein ystävyyttä.
"Isän varjo on herkkä kertomus kahden erilaisen yhteisön, ortodoksisen luostarin ja pienen maalaiskylän kohtaloista ja kohtaamisesta sodan aikana ja sen jälkeen. Elämän positiivisia puoliakaan unohtamatta, vakavien teemojen sävyttämä tarina kertoo kamppailusta sekä sopeutumisesta vaikeiden aikojen haasteisiin ja kohti parempaa tulevaisuutta 1940- ja 1950-luvun Suomessa".
Näytelmän aikana itketti ja nauratti. Kylän elämä oli saatu niin todenperäiseksi, siinä oli niin paljon suuria, mutta myös pienenpieniä tapahtumia, joskus vain parikin repliikkiä, jotka todistivat siitä, että nämä tarinat ovat tapahtuneet.
Minulle joitakin pieniä mieleenpainuneet  olivat munkkien sienestys, jolloin kyläläinen tokaisi että "hyi, tuollaisia lehmänsieniä". Munkit kertoivat mitä ihanaa ruokaa tateista  saa. Saivat opastuksen lehmähaan takaiseen metsään, jossa sieniä oli runsaasti.
1950-luvulla tulivat ensimmäiset "neidit" Helsingistä luostariin kesälomalle. Fröökynät olivat ruotsinkielisiä ortodokseja. Kyläläiset olivat ihmeissään hienostorouvista (jotka joka kerta muistutti olevansa neitejä). Pietarista evakuoitiin ruotsinkielistä hienostoväkeä ja rikkaita kauppiaita Helsinkiin, joten oli hyvinkin todennäköistä että he hakeutuivat luostarin rauhaan, niinkuin me ortodoksit tehdään tänäkin päivänä.
Luostarin elämä, jossa hallitsi tiukkaotteinen igumeni, kuvattiin mukavasti. Jotta asiat sujuivat joutuivat munkit neuvottelemaan monin tavoin kyläläisten kanssa. Ristinmerkki tehtiin, kun omatunto vaivasi. Ohimennen kerrottiin Moskovan patriarkaatin tarkastuskäynnistä, munkkien vanhenemisesta ja heidän kaipuustaan Valamon saarelle, Laatokkaan. Kerrottiin myös Timofein kiintymyksestä luostariin ja hänen päätöksestä lähteä Helsinkiin vihittäväksi pappismunkiksi.
Ja paljon muuta....
Käykää katsomassa