tiistai 2. maaliskuuta 2010

Vanhusten luokkaerot; hävettää/pelottaa

Vanhus, joka on tehnyt pitkän päivätyön maatalon emäntänä ja monen lapsen äitinä ei ole maksanut pahemmin eläkemaksuja ja on nyt pienen eläkkeen ja lasten tukien varassa. Nykypolitiikan mukaan hän asuu ensin kodissaan, niin pitkään kuin suinkin on mahdollista. Usein se on myös hänen omaa tahtoaan. Mutta asiantuntijoiden tulisi ratkaista milloin tapaturmariski kasvaa liian suureksi. Onneksi meillä täällä toimii ikäkumppanuus ja naapuri- ja ystäväapu toimii. Jos onnistuu saamaan asunnon palvelutalosta on oltava hyvin kiitollinen. Palvelutalosta saa vielä poistua kävelylle ja vierailulle, jos toimintakyky siihen riittää. Kaikista hoitokodeista ei saa poistua edes ulkoilua varten, koska kaikki ovet ovat lukossa (karkaamisen ehkäisemiseksi). Mutta palvelutaloon muuttaessa osa henkilön identiteetistä poistuu. Hänellä ei ole enää osoitetta. Hän on jo siirtynyt normaalista asumisesta asumaan "odotushuoneeseen" ja sinne tulevat vain tuttujen ja sukulaisten posti ja vierailut. Ei häneen noin vaan saa yhteyttä. Kun häntä kyselee puhelimitse, vastaa hoitaja, että se on varmaan se uusi mummo. Onhan hän mummo, kyllä minä sen tiedän. Mutta hän on myös arvokas vanhus. Hoitajalle tuntematon rouva X. Kyselen vielä onko hänellä puhelin huoneessaan? Joku muu taustalla sanoo, että on varmaan. Mutta kukaan ei tiedä numeroa. Ja kukaan ei käy kysymässä! Neuvotaan käydä itse paikan päällä ottamassa selvää. Niin täytynee tehdä.
Jos vanhus on ollut ansiotyössä tai muuten saanut kerättyä maallista mammonaa, niin hänellä onkin mahdollisuus asua viimeiset vuodet asunnossa, jossa ostaa juuri ne palvelut, joita hän tarvitsee. Talossa on virikkeitä, on yhteistiloja. Rahalla saa...
Mutta missä on tasa-arvoisuus, iloinen vanhuus, pienikin kiitos kaikista vuosista? Tässä onkin kolmannen sektorin tehtävä. Ei jätetä vanhuksia odotushuoneeseen, vaan viedään heidät ulos luontoon, otetaan mukaan lyhyille retkille, otetaan heidät mukaan kerhoon. Sitten kun eivät enää jaksa lähteä, käykäämme siellä laitoksessa heidän luonaan, kuunnellaan ja ollaan läsnä. Ei jätetä vanhuksia yksin "odottamaan".

Ylä- ja alamäkiä

Sellaista se elämä on. Välillä koettelemuksia ja sitten taas vau, niin ihanaa. Tällä kertaa en aio käsitellä vauhtiradan mutkien aiheuttamat syyt. Ne pysyvät ihan perheen tiedossa. Juuri tällaisissa tilanteissa perheen yhtenäisyys ja luotettavuus punnitaan.
Tuoreena eläkeläisenä tulee ensin mieleen että työssä ollessaan olisi upottautunut työhön selviytymiskeinona. Entäs nyt. Onneksi on jo muotoutunut tiettyjä rutiineja ja erilaiset harrastukset ovat saaneet tilaa aikataulussa. Onneksi on aikataulussa myös aikaa levolle, unelmointiin ja suunnitteluun.
Rutiinit luovat turvallisuutta päivään. Aamukahvin jälkeen rukoushetki ikonien edessä ja sitten postinhakuun aina yhtä tarmokkaan Basileios-terrierin kanssa. Voi sitä kaunista luontoa noin kahden kilometrin matkalla.
Olen aina ollut laiska liikkumaan. Hiihtämään en lähde kuin tasamaalle. Järven jäälle en ole saanut mentyä enää moneen vuoteen. Miten ihanaa olisikaan hiihtää keväthangilla auringon paistaessa, mutta kun silmät vuotavat niin kovasti ja sitten lasit menevät huuruun. Tähän on ihan lääketieteellinen selitys, siis silmien vuotamiseen. Nyt olen kuiten löytänyt oman elementtini eli veden. Käyn läheisessä uimahallissa eläkeläishinnalla sekä vesijumpassa että omin päin vesijuoksussa. Varsinkin vesijuoksu on niin mahtavaa. Siis sellaisen endorfiinikokemuksen siitä saa, etten olisi ikinä uskonut. Lähden ensi viikolla työmatkalle Teneriffalle(vai että mitä??) ja raahaan sinne mukaan uintivyön. Sieltä ei saa vuokrattua sellaisia. Onko tämä nyt samanlainen laji, kun sauvakävely oli aikanaan?? Hotellissa on lämmitetty ja kylmä allas. Kylmä on aina ollut tyhjä ja vesijuoksussa, siinä tulee kyllä lämmin.
Viikonloppuina sallin itselleni nautinnon leipomisesta ja ruoanlaitosta. Paastoaikaan olen toki keskittynyt kalan ja äyriäisten valmistukseen ja leivän leipomiseen. Olen myös ostanut pakastealtaasta (poikkeuksellista), jotta seuraisin paastosääntöjä. Ruoanlaitto on kuitenkin rakkauden osoitus lähimmäiselleni, rakkaalle miehelleni ja sehän on taas sallittua!
Kun mieli on maassa,niin kyllä shoppailukin piristää. Olkoonkin syntisen hauskaa. Itsensä hemmottelu ja keskittyminen omaan oloonsa on tärkeää. Itse olen kokenut Rosen-terapian aivan upeaksi keinoksi rentoutua ja ladata itsetuntemusta. Saada olla ihan omaa itseään ilman suorittamispaineita tai -odotuksia. Musiikinkuuntelu ja kirjoittaminen ovat myös vapautuvia keinoja. Monet asiat selkiyttyvät kun ne näkyvät paperilla. Joku viisas onkin sanonut, että kirjoittaa asiat ulos tai pois itsestään. Hyvin sanottu.
Tällä kirjoituksella en halua yleistää. Ei kaikista vastoinkäymisistä selviä "elämällä", joskus tarvitaan ammattiauttajien apua. Onneksi on viisaita, osaavia ja ihania ammattiauttajia. Ja ei ole häpeää käyttää heitä. Päinvastoin. Tässä kannattaa ottaa mallia amerikkalaisista, jotka ylpeilevät omalla terapeutillaan. Lopettaisimme kokonaan kallonkutistajasta puhumisen!
Tällainen se tämän päivän jorina oli.