sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Nostalgia ajelu

Viime viikolla päätin ajaa Siuntion ja Kirkkonummen hautausmaille. Varustin mukaan molempia hautoja varten kukkia ja kynttilöitä. Matkareitti oli Nummelasta Lohjalle noin 14 km, Lohjalta Siuntioon 17 km, siitä Kirkkonummelle noin 15 ja vanhaa tietä Lapinkylän ja Veikkolan kautta Nummelaan.
Lähestyessä Siuntion kirkonkylää muistelin paikkoja, jossa äitini piti Kelan vastaanottoa ja sain joskus olla mukana alle kouluikäisenä. Äitini oli Kirkkonummen ja Siuntion ensimmäinen Kelan palkattu asiamies. Työnsä hän hoiti kotonaan, ainoastaan Siuntiossa oli käyntejä harvakseltaan.Pienelle lapselle jäi mieleen tarkastajan käynnit. Toiminta tarkastettiin meillä kotona, jolloin äiti osti tarjottavat työnantajan laskuun. Herkkuhetkiä!
Hautasmaalla lepäävät isäni ja rakkaat famo Hilda ja fafa Elis. Taas kerran tuli mieleeni miten paljon avioero aiheuttaa perheessä ongelmia. Kun sain välit kuntoon isäni kanssa, hän kuoli seisovilta jaloiltaan. Ei ehtinyt koskaan eläkkeelle. Monta turhaa mutkaa, jopa vääryyksiä, jotka on tapahtunut tuli mieleeni.
Famo ja fafa olivat lapsiminälle elämänilo. Heiltä sai rakkautta ja turvallisuutta. Olen ikuisesti kiitollinen isovanhemmistani, kun sellaisia ei ollut äitini puolelta.
Poikkesin kylpylään. Siellä en ole käynyt lainkaan viiteen vuoteen ja osa-aikaisena ollessani neljänä vuonna harvoin. Mutta täällä olin kurssityössä toista kymmentä vuotta. Tuli talo ja henkilökunta tutuksi, osa ystäviksi. Ulkoovella tuli vastaan liikunnanohjaaja Olli, joka kokosi kuntoutujaryhmän kävelyä varten. Iloinen sattuma. Vastaanotossa tapasin Annen, joka kertoi enemmän tapahtuneista muutoksista. Join kahvit (oma pieni voileipä oli mukana) ja hinta oli edelleen törkeän korkea (ollut aina). Ei tullut ikävää kursseja ja työtä. Se aika on ohi. Kaariaulasta ja lipputangoista nousi mieleen vaikeimmat hetket kurssiajoilta. Molempiin liittyi kuolema, toinen oli Estonia.
Lähestyessä Kirkkonummea ajoin entisen kotitaloni ohi. Hyvin on talo ja tontti hoidettu.Pihapuut ovat kasvaneet komeiksi 17 vuodessa.
Äitini (momiksi sanon niinkuin lapseni) haudalle pysähdyin hetkeksi. En sallinut syvempiä ajatuksia. Paljon olen työstänyt suhdettani äitini kanssa ja yritän jättää nämä taakseni. Valitettavasti olen melkoinen kopio äidistäni ja näillä minun diagnooseilla voidaan kirjoittaa lopulliseen todistukseen, niinkuin  äidistäni, "monisairas nainen".
Matka Lapinkylään oli täynnä muistoja. Porkkalan alueen raja ja vartiomökki ja sen jälkeen Wohlsin vanhainkoti. Siellä olin kesätöissä hoito-apulaisena neljä kesää ennen ylioppilaaksi tuloa. Asuin  asuntolassa , paitsi yhtenä kesänä, jolloin ajoin mopolla työmatkat. Sitäkin muistelin miten hankalaa oli ajaa mutkaista sorateitä. Eikä kypäristä ollut tietoakaan. Töitä tehtiin kolmessa vuorossa. Öisin valvottiin yksin koko taloa.

Lapinkylässä muistelin tuttuja taloja. Ajelin ensimmäistä kertaa katsomaan lapsuudenkotiani, Kotirinne-nimistä. Talossa asuu edelleen pariskunta, joille äitini möi talon. Hyvin on pidetty. Mutta talo näytti niin pieneltä (muistissa oli paljon suurempi). "Meidän" risteyksessä seisoi auto ja päätin puhutella siinä istuvaa miestä. Oli yksi kyläläisistä, yli kahdeksankymppinen. Hän innostui niin tapaamisesta, että odotti minua kyläkaupan (Jonten kauppa) ulkopuolella. Oli soittanut pojalleen. Olipa hauskaa, miten joku tapaaminen voi aiheuttaa "iloa". Ikävää oli nähdä miten moni aiemmin upea piha olivat muuttuneet "kaatopaikoiksi", mutta kylään oli myös rakennettu uusia taloja ja vanhoja kunnostettu pieteetillä. Veljeni luokse on palattava vielä ennen joulua. Nyt talo näytti hiljaiselta.
Haapajärven kylässä muistelin nuorisoseura ajoilta ystäviäni. Olisi kiva tietää mitä heille kuuluu. Vanhassa puukirkossa olen viimeksi ollut Heinin ja Jaskan häissä. Olihan minun ensimmäinen vihkiminen samassa kirkossa vuonna 1969.
Tässä vain pieni otos kaikista muistoista. Kotiin palattuani olin ihan pyörryksissä, mutta onnellinen. Tällainen matka on tehtävä yksin. Siinä ei voi olla seuralaista.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

På den hemliga stranden

Minussa palaa halu matkustaa Kreikkaan, Kreetan saarelle. Tämän palon on aiheuttanut pääsääntöisesti eräs televisiosarja ja kirja.
Televisiosarja nimeltä "Saari" perustuu Victoria Hislopin romaaniin. On tullut teemalta koko kevätkauden ja päättyi kesäkuun alkupuolella. Yhteensä 26 osaa. Tiistaisin klo 19.00 - 20.00 olin lumoissani. Mikään ei saanut minua pois katselupaikaltani. Elokuva oli kuvattu Kreetalla, kreikkalaisilla näyttelijöillä kreikan kielellä.
Tapahtumapaikat olivat Plakan kylä ja Spinalongan saari. Seurattiin yhden perheen kohtaloa syvällisemmin ja samalla koko kylän ja saaren suruja ja iloja. Spinalongassa oli oma suljettu yhteisönsä, jossa hoidettiin leprasairaat.
Haluan päästä Spinalongan saarelle. Sinne tehdään retkiä. En vaan aiemmilla matkoilla ollut kiinnostunut menemään sinne.
Otin vihdoin jo jouluna 2011 saamani lahjakirja "En ung naken kvinna - möter Mikis Theodorakis" käteeni. Kirjan on kirjoittanut Arja Saijonmaa. Luen kirjaa äidinkielelläni ruotsiksi, joka lisää nautintoa. Mahtavaa, kiehtovaa kertomusta Arjan maailman kiertueesta Mikiksen kanssa. Mikiksen persoona on hienotunteisesti maalattu mahtavin vedoin kirjan sivuille. Mitä kaikkea hän on käynyt läpi, lapsuudesta vuoteen 1972 saakka.
Samalla ihailen Arjan taitoa kirjoittaa, niin ettei kirjaa meinaa saada pois käsistä. Miten vahvasti ja avoimesti hän kertoo omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan. Suosittelen.
Olen aina pitänyt Kreikasta, niin mantereesta kuin saaristakin. Olen varmaan ollut yli kymmenen kertaa Kreetalla, koska siellä on yksi Välimeren parhaista lomadialyysikeskuksista. Vein sinne potilaita lomalle 20 vuoden ajan.
Tietysti voi ajatella, että olen jo kaiken nähnyt.
Haluan käydä vielä kerran Arjan salaisella rannalla ja kulkea Spinalongan kapeita kujia, istua Plakan kylän tavernassa rannalla ja katsoa saaren silhuettia, niinkuin plakalaiset, joitten rakkaat olivat saarella ja monet jäi sinne hautausmaalle.
Kleftiko-lammas ja aito fetajuusto täyteläisen punaviinin kanssa lämpimässä, pimenevässä kreikan yössä.....
Kirkkoja - ortodoksisuutta. Paikallisbussissa ristinmerkkiä tekeviä ihmisiä kirkkojen kohdalla. Mustiin pukeutuneet vanhat naiset ruokakasseineen ja miehet pelaamassa peliä puuun alla, samalla siemaillen pienestä rakilasista.
Unelmia, jotka toivottavasti muuttuvat todeksi.