Olen kohta lähdössä Valamoon pariksi päiväksi. Osallistun "vapaaehtoistyön johtaminen" kurssille. En niin lähde hakemaan johtajuusoppia. En sellaista mitä ensin tulee mieleen "johtaja"-sanasta. Etsin mieluiten innostaja-oppia ja sitouttuja-oppia. Ei ole vaikeaa saada ihmisiä innostumaan ajatuksesta vapaaehtoistyöstä, mutta miten saada heitä toimimaan ja sitoutumaan siihen. Jos oppisin madaltamaan tuota kynnystä lähteä mukaan!
Eletään paaston valmistautumisviikkojen ensimmänen viikonloppu. Aiheena publikaani ja fariseus. Eilisessä vigiliassa sanoi Isä Tuomas viisaasti, että ottaisimme molemmilta heidän parhaat puolensa. Publikaanin toimintavalmius ja fariseuksen katumus ja nöyryys. Tämä oli nyt yksinkertaistettu ja ihan oma tulkintani. Tämä olkoon minun ensimmäinen mielessä pysyvä asia kurssin aikana.
Toinen muistettava asia löytyi "ajatusten aamiaiselta" (positiivarit). Kristiina Gerkman-Kemppainen kirjoitti aiheesta "rakastatko itseäsi". Itseään pitää rakastaa, jotta voi rakastaa muita. Miksi? Koska vain sitä voi antaa, mitä itsellä on. Mikäli kohtelee itseään rakkaudettomasti, on hyvin todennäköistä, että sama rakkaudettomuus välittyy myös lähimmäisiin. On siis tärkeätä olla hyvissä väleissä itsensä kanssa, mutta itserakas, omahyväinen ja itsekeskeinen ei kuitenkaan saisi olla!
Kaimani puhuu vaatimusmyllystä. Juuri niin. Työelämässä oli omat vaatimuksensa, mutta miksi annan ne jatkua nyt vapaaherrattarena. Sopimus tämän myllyn kanssa on sanottava irti. On aika hyväksyä itsensä ja lopetettava tuo vertaaminen muihin. Aina tulee olemaan rikkaampia, laihempia, viisaampia, menestyneimpiä ja .....
Taidan tarttua väitteeseen: Mutta jokainen meistä on ainutkertainen! Toista samanlaista ei ole-mikä rikkaus-olen maailman paras minä!
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
maanantai 23. tammikuuta 2012
Miniloma pääkaupunkiseudulla
Loma kesti perjantai-aamusta maanantai puoleenpäivään. Paljonhan ehti tehdä ja kokea, kun jätti yöunet vähemmälle kuin kotona. Paljon mitä olin suunnitellut (esim. tietokoneen käyttöopastusta ym) jäi tekemättä, mutta ehtii myöhemminkin. Tapasin kuitenkin Jussin (saa kuulemma käyttää hänen nimeään), siis esikoiseni ja hänen tyttöystävänsä. Jussin luona asustelin pe-su. Vierailtiin matkamessuilla. Minun afrikkavirukseni lemahti taas täyteen tautiin, kun tapasin aidon kenialaisen matkatoimistovirkailijan. Se oli sitten jambo ja sähköpostissa on tulossa tarjous. Toiselta tutulta matkatoimistolta sain tarjouksen koota ryhmiä ( heidän kohteisiinsa) ja sillä tavalla saada itselleni ilmaisen matkan ja ryhmänjohtajan hommat ajankuluksi. Kilpailuihin osallistuttiin, mutta ei sieltä ole mitään kuulunut! Ennenvanhaan kävin aina ammattilaiskortilla messuilla. Paremmat palkinnot ja upeat tarjoilut ammattilaisille!
Lauantaina kävin Hakaniemessä etnisessä kaupassa (kookosöljyä karppaukseen), kirpputorilta haarukoita ja veitsiä kahvioomme (0,20 - 0,40 kpl), iltakäyttöön käsilaukku (niin edullinen etten kerro hintaa) ja kauppahallista lohta. Taivaalta tuli räntää ja tuuli piiskasi kasvoja. Keskustan kaupat jäi käymättä, kun kuutosratikka vei kotinurkille. Lounaan ja kampaajan jälkeen päikkärit ja sitten valmistauduin synttärijuhlaa varten. Synttäreille menin tuttujeni kautta. Sain ihastella heidän uutta kotiansa, joka oli yhtä viihtyisä ja tyylikäs kuin edellinen koti. Tässä ei tarvinnut kiivetä portaita, vaan pääsi koneen voimalla ylös ja alas.
Juhlat oli ravintola Fannyssa. Kiva pikkuinen "lasi"ravintola. Rento meininki. Eki & kumppanit olivat rakentaneet orkestereille stagen ja siihen kuuluva tekniikka (ääni, valo...) Korkeatasoista. Itse olin paikalla kahden ensimmäisen setin aikana. Kolmas aloitti, kun lähdin. Jussi oli itse soittamassa kaikissa. Edelleen ihmettelin mistä nämä musiikkigeenit ovat tulleet! Mutta todella ihanaa, nautin suuresti. Eka setti tuntui korvissa, sitten kai jo tottui?!
Ei ollut monta tuttua, mutta joitakin kyllä: oi voi kun olivat kasvaneet!!
Sunnuntaina oli aika lähteä maaseudulle Nummelaan. Kummityttöni on kuukaudessa taas kasvanut ja kehittynyt valtavasti. Mutta onhan hän jo päiväkodissa ollut vuoden alusta. Kuulin että siellä on kivannäköisiä kavereita! Niin on hän itsekin sellainen söpöliini! Oli mukava, rento päivä. Ilta meni telkkarin ääressä. Maanantaina FlyBe toi kotiin Joensuun kentälle.
Lauantaina kävin Hakaniemessä etnisessä kaupassa (kookosöljyä karppaukseen), kirpputorilta haarukoita ja veitsiä kahvioomme (0,20 - 0,40 kpl), iltakäyttöön käsilaukku (niin edullinen etten kerro hintaa) ja kauppahallista lohta. Taivaalta tuli räntää ja tuuli piiskasi kasvoja. Keskustan kaupat jäi käymättä, kun kuutosratikka vei kotinurkille. Lounaan ja kampaajan jälkeen päikkärit ja sitten valmistauduin synttärijuhlaa varten. Synttäreille menin tuttujeni kautta. Sain ihastella heidän uutta kotiansa, joka oli yhtä viihtyisä ja tyylikäs kuin edellinen koti. Tässä ei tarvinnut kiivetä portaita, vaan pääsi koneen voimalla ylös ja alas.
Juhlat oli ravintola Fannyssa. Kiva pikkuinen "lasi"ravintola. Rento meininki. Eki & kumppanit olivat rakentaneet orkestereille stagen ja siihen kuuluva tekniikka (ääni, valo...) Korkeatasoista. Itse olin paikalla kahden ensimmäisen setin aikana. Kolmas aloitti, kun lähdin. Jussi oli itse soittamassa kaikissa. Edelleen ihmettelin mistä nämä musiikkigeenit ovat tulleet! Mutta todella ihanaa, nautin suuresti. Eka setti tuntui korvissa, sitten kai jo tottui?!
Ei ollut monta tuttua, mutta joitakin kyllä: oi voi kun olivat kasvaneet!!
Sunnuntaina oli aika lähteä maaseudulle Nummelaan. Kummityttöni on kuukaudessa taas kasvanut ja kehittynyt valtavasti. Mutta onhan hän jo päiväkodissa ollut vuoden alusta. Kuulin että siellä on kivannäköisiä kavereita! Niin on hän itsekin sellainen söpöliini! Oli mukava, rento päivä. Ilta meni telkkarin ääressä. Maanantaina FlyBe toi kotiin Joensuun kentälle.
maanantai 16. tammikuuta 2012
40 vuotta sitten
....kuljin kotonani Laivurinkadulla, Helsingissä, vuokra-asunnossa hyvin raskaana. Päätä särki. Oli sunnuntai. Kätilön ohje oli tulla HETI verenpainemittaukseen, jos tulee päänsärkyä. Jos neuvola on kiinni, olisi mentävä Naistenklinikalle mittaukseen. Siihen aikaan ei ollut kotimittareita myynnissäkään. Ei ollut sairaanhoitajillakaan (niinkuin minä olin).
En vaihtanut vaatteita( ei muuten ollutkaan kuin yksi tummansininen jersey-liivihame), enkä ottanut mukaani mitään, kun lähdin bussilla 14 Meilahteen. Muistan että oli outo tunne kävellä päivystyksen ovesta (kun ei supistanut). Niin menin ja kohtelusta en muista, joten sujui varmaan asiallisesti. Otettiin osastolle, kun laskettu aika oli niin lähellä. Sunnuntai-iltana minulle kerrottiin, että seuraavana aamuna käynnistetään synnytys ja halutaan kokeilla uutta vauvan seurantalaitetta. Vauvalla ei siis ollut hätä, joten annoin luvan. Synnytyshuone oli täynnä opiskelijoita ja muutenkin runsaasti henkilökuntaa. Kaikki sujui hyvin ja vauvan seuranta sujui moitteettomasti melkein loppuun saakka, kunnes joku piuhoista irtosi.
Huoneen ikkunasta katselin että ulkona satoi hiljalleen pakkaslunta. Missään vaiheessa en ajatellut kipuja, enkä ollut häiriintynyt "yleisöstä".
Osastolla sai olla melkein viikon. Vauvat vierailivat 3 - 4 hengen huoneessa vain syöntiä varten. Pari kertaa sai harjoitella vaipanvaihtoa. Siis melko vähäisellä kokemuksella lähetettiin ensisynnyttäjä kotiin! Ai, eikö isä ollut auttamassa? Ei siihen aikaan ollut mitään isyyslomia! Kahden kuukauden päästä oli jo mentävä töihin. Ei siis ollut ihme, ettei imetyksestä tahtonut tulla mitään. Melkein päivittäin soitettiin työasioita, joissa kysyttiin neuvojani. Olin osastonhoitajani munuaisosastolla. Niin silloin sai siis yhteensä 3 kuukautta äitiyslomaa, yksi kk ennen ja kaksi jälkeen. Jos halusi jäädä kotiin vauvan kanssa, niin oli tehtävä iso päätös ja sanoa itsensä irti. Sairaaloissa ei siihen aikaan annettu mielellään palkattomia virkavapaita. Siihen aikaan olikin kotiäitejä, vastoin omaa tahtoa. Päivähoito-oikeutta ei ollut. Jokainen oli hankittava hoitopaikka lapselleen. Meillä oli runsaan vuoden aikana 4 - 5 eri "tätiä". Ihan villiä toimintaa! Useimmat olivat enemmän kuin vähän häiryyntyneitä. Joku ei uskaltanut ollenkaan ulkoiluttaa vauvaa (mutta onneksi oli parveke), joku ei suostunut kertomaan miten päivä oli mennyt ( ei kuulunut äidille!), yksi lopetti viikon kuluttua " kun ei ala hurrin lasta hoitamaan" (olin unohtanut kertoa äidinkielestäni).
Onneksi tuli lehteen hoitopaikkailmoitus, jossa poikani pääsi kahden hieman vanhemman tytön kanssa kotihoitoon. Tämä hoitaja oli nuori ja ammattitaitoinen. Nyt sai hyvällä omalla tunnolla olla töissä, kun tiesin poikani olevan hyvässä hoidossa. Hirveän noloa oli viedä kirkuvaa lasta rattaissa kotiin, kun hoitopaikassa oli niin kiva leikkiä!
Huomenna tämä poika täyttää vuosia. Onnea ja monia armorikkaita vuosia toivottaa esikoisestaan ylpeä äiti!
En vaihtanut vaatteita( ei muuten ollutkaan kuin yksi tummansininen jersey-liivihame), enkä ottanut mukaani mitään, kun lähdin bussilla 14 Meilahteen. Muistan että oli outo tunne kävellä päivystyksen ovesta (kun ei supistanut). Niin menin ja kohtelusta en muista, joten sujui varmaan asiallisesti. Otettiin osastolle, kun laskettu aika oli niin lähellä. Sunnuntai-iltana minulle kerrottiin, että seuraavana aamuna käynnistetään synnytys ja halutaan kokeilla uutta vauvan seurantalaitetta. Vauvalla ei siis ollut hätä, joten annoin luvan. Synnytyshuone oli täynnä opiskelijoita ja muutenkin runsaasti henkilökuntaa. Kaikki sujui hyvin ja vauvan seuranta sujui moitteettomasti melkein loppuun saakka, kunnes joku piuhoista irtosi.
Huoneen ikkunasta katselin että ulkona satoi hiljalleen pakkaslunta. Missään vaiheessa en ajatellut kipuja, enkä ollut häiriintynyt "yleisöstä".
Osastolla sai olla melkein viikon. Vauvat vierailivat 3 - 4 hengen huoneessa vain syöntiä varten. Pari kertaa sai harjoitella vaipanvaihtoa. Siis melko vähäisellä kokemuksella lähetettiin ensisynnyttäjä kotiin! Ai, eikö isä ollut auttamassa? Ei siihen aikaan ollut mitään isyyslomia! Kahden kuukauden päästä oli jo mentävä töihin. Ei siis ollut ihme, ettei imetyksestä tahtonut tulla mitään. Melkein päivittäin soitettiin työasioita, joissa kysyttiin neuvojani. Olin osastonhoitajani munuaisosastolla. Niin silloin sai siis yhteensä 3 kuukautta äitiyslomaa, yksi kk ennen ja kaksi jälkeen. Jos halusi jäädä kotiin vauvan kanssa, niin oli tehtävä iso päätös ja sanoa itsensä irti. Sairaaloissa ei siihen aikaan annettu mielellään palkattomia virkavapaita. Siihen aikaan olikin kotiäitejä, vastoin omaa tahtoa. Päivähoito-oikeutta ei ollut. Jokainen oli hankittava hoitopaikka lapselleen. Meillä oli runsaan vuoden aikana 4 - 5 eri "tätiä". Ihan villiä toimintaa! Useimmat olivat enemmän kuin vähän häiryyntyneitä. Joku ei uskaltanut ollenkaan ulkoiluttaa vauvaa (mutta onneksi oli parveke), joku ei suostunut kertomaan miten päivä oli mennyt ( ei kuulunut äidille!), yksi lopetti viikon kuluttua " kun ei ala hurrin lasta hoitamaan" (olin unohtanut kertoa äidinkielestäni).
Onneksi tuli lehteen hoitopaikkailmoitus, jossa poikani pääsi kahden hieman vanhemman tytön kanssa kotihoitoon. Tämä hoitaja oli nuori ja ammattitaitoinen. Nyt sai hyvällä omalla tunnolla olla töissä, kun tiesin poikani olevan hyvässä hoidossa. Hirveän noloa oli viedä kirkuvaa lasta rattaissa kotiin, kun hoitopaikassa oli niin kiva leikkiä!
Huomenna tämä poika täyttää vuosia. Onnea ja monia armorikkaita vuosia toivottaa esikoisestaan ylpeä äiti!
torstai 12. tammikuuta 2012
Ajatuksia vuoden vaihtuessa
En nyt puhu uudenvuodenaatosta ja raketeista. En muista milloin olisin valveilla ottanut vastaan uuden vuoden viimeksi, taisi olla 11v. sitten.
Vuodenvaihteessa usein tehdään "tiliä" menneestä vuodesta, saavutuksista ja menetyksistä. Varsinkin uudelle vuodelle suunnitellaan muutoksia ja tehdään kovastikin lupauksia.
Olisiko tämä lievä alivireisyys vuoden ensimmäisen viikon aikana johtunut tästä? En tehnyt lupauksia. Kunhan selviän nykyistä mallia, niin hyvä on. Voisin kysyä laulun sanoin (viitaten joulumatkaan) "onko pakko,pakko,pakko, jos ei taho". Mutta kun kaikki muut!!
Tässä kokoan nyt joitakin tärkeitä asioita, mitä aion jatkaa.
Viime vuoden lopulla tartuin elämänlaatumuutokseen eli aloitin vähähiilihydraattisen elämän. Se jatkuu. Jatkan, koska pidän siitä ja uskon siihen.
Vesijumppa alkoi joulutauon jälkeen. Sekin oli aivan ihanaa. Vesijuoksussa aion käydä säännöllisen epäsäännöllisesti. En ota paineita, vaan nauttien.
Vapaaehtoistoiminta seurakunnassa ja tiistaiseurassa jatkuu. Aion hankkia lisäapua meille kahvioon, jotta saisimme kevätkauden aikana joitakin vapaaviikkoja. Aion sanoa EI muulle vapaaehtoistyölle. Onneksi kieltäydyin kokoomuksen tarjouksesta ryhtyä kunnallispolitiikkaan. HUHHUH mihin olisi itsensä pistänyt. Sellaista riitapesää, kun tämä meidän kuntamme, saa etsiä!
Aion matkustella, vaikka puolisoni ei ole enää kiinnostunut. Nyt menen loppukuusta Helsinkiin minilomalle (matkamessuille, poikani synttäreille, kummityttöni luokse). Matkamessuilta saa taas erinäisiä "tartuntoja", kun kulkee aistit valppaana. Sitten tarttee tietty käydä Berliinissä, Virossa jne.
Kiva on myös osallistua kursseille Valamossa ja samalla osallistua jumalanpalveluksiin ja kokea luostarin rauhaa. Mielenkiintoinen kurssi liittyen vapaaehtoistyöhön kutsuu jo piankin Valamoon.
Olen nyt asunut runsaat kymmenen vuotta samalla paikkakunnalla Pohjois-Karjalassa. Tunnen melko paljon ihmisiä, mutta varsinaista lähiystävää minulla ei ole. Olen miettinyt syytä. Olenko niin erakko, etten tarvitse? Sen tiedän, etten päästä ketään kovin lähelle minua. Mutta en ole varma, olisiko kukaan edes halunnut?? Aikuisiässä ihmisillä on omat "piirinsä". Ei siihen tarvita ulkopuolista "säheltäjää". Näin selitän asian. Jääköön tämä mietintämyssyyn täksi vuodeksi.
Toivon lapsilleni onnea niin työssään kuin yksityiselämässään. Toivon pysyviä ihmissuhteita ja mummoksi tuloa. En painosta, enhän?
Haluan hoitaa kummivelvollisuuksiani, vaikka välimatka on pitkä. Itselläni ei ollut kummia, joka olisi muistanut tai ollut tukena.
Haluan olla tukena miehelleni ja hoitaa yhteistä kotiani rakkaudella, olla kiitollinen kaikesta hyvästä mikä meillä on.
Vuodenvaihteessa usein tehdään "tiliä" menneestä vuodesta, saavutuksista ja menetyksistä. Varsinkin uudelle vuodelle suunnitellaan muutoksia ja tehdään kovastikin lupauksia.
Olisiko tämä lievä alivireisyys vuoden ensimmäisen viikon aikana johtunut tästä? En tehnyt lupauksia. Kunhan selviän nykyistä mallia, niin hyvä on. Voisin kysyä laulun sanoin (viitaten joulumatkaan) "onko pakko,pakko,pakko, jos ei taho". Mutta kun kaikki muut!!
Tässä kokoan nyt joitakin tärkeitä asioita, mitä aion jatkaa.
Viime vuoden lopulla tartuin elämänlaatumuutokseen eli aloitin vähähiilihydraattisen elämän. Se jatkuu. Jatkan, koska pidän siitä ja uskon siihen.
Vesijumppa alkoi joulutauon jälkeen. Sekin oli aivan ihanaa. Vesijuoksussa aion käydä säännöllisen epäsäännöllisesti. En ota paineita, vaan nauttien.
Vapaaehtoistoiminta seurakunnassa ja tiistaiseurassa jatkuu. Aion hankkia lisäapua meille kahvioon, jotta saisimme kevätkauden aikana joitakin vapaaviikkoja. Aion sanoa EI muulle vapaaehtoistyölle. Onneksi kieltäydyin kokoomuksen tarjouksesta ryhtyä kunnallispolitiikkaan. HUHHUH mihin olisi itsensä pistänyt. Sellaista riitapesää, kun tämä meidän kuntamme, saa etsiä!
Aion matkustella, vaikka puolisoni ei ole enää kiinnostunut. Nyt menen loppukuusta Helsinkiin minilomalle (matkamessuille, poikani synttäreille, kummityttöni luokse). Matkamessuilta saa taas erinäisiä "tartuntoja", kun kulkee aistit valppaana. Sitten tarttee tietty käydä Berliinissä, Virossa jne.
Kiva on myös osallistua kursseille Valamossa ja samalla osallistua jumalanpalveluksiin ja kokea luostarin rauhaa. Mielenkiintoinen kurssi liittyen vapaaehtoistyöhön kutsuu jo piankin Valamoon.
Olen nyt asunut runsaat kymmenen vuotta samalla paikkakunnalla Pohjois-Karjalassa. Tunnen melko paljon ihmisiä, mutta varsinaista lähiystävää minulla ei ole. Olen miettinyt syytä. Olenko niin erakko, etten tarvitse? Sen tiedän, etten päästä ketään kovin lähelle minua. Mutta en ole varma, olisiko kukaan edes halunnut?? Aikuisiässä ihmisillä on omat "piirinsä". Ei siihen tarvita ulkopuolista "säheltäjää". Näin selitän asian. Jääköön tämä mietintämyssyyn täksi vuodeksi.
Toivon lapsilleni onnea niin työssään kuin yksityiselämässään. Toivon pysyviä ihmissuhteita ja mummoksi tuloa. En painosta, enhän?
Haluan hoitaa kummivelvollisuuksiani, vaikka välimatka on pitkä. Itselläni ei ollut kummia, joka olisi muistanut tai ollut tukena.
Haluan olla tukena miehelleni ja hoitaa yhteistä kotiani rakkaudella, olla kiitollinen kaikesta hyvästä mikä meillä on.
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Joulu matkaillen
Joulun alla oli kiireistä aikaa ja alitajunnassa olin kasannut valtavat odotukset rauhalliseen joulunviettoon ilman ruoanlaittoa ja tavanomaista (äidin) hössötystä. Näin kuitenkin koin joulun pois kotoa.
Tiistaiaamuna lensimme Helsinki-Vantaan kentälle. Jo aamupäivällä olimme Nummelassa pikku-Hillan luona. Oli mukava, levollinen päivä. Yöpyminen Kirsti-mummin luona oli taas tavanomaiseen tapaan luksus-luokkaa. Silti minua vaivasi "häiriköintimme", koska Kirstillä oli takana koko syyskauden sijaisuus koulussa ja huomasin kuinka uupunut hän oli.
Keskiviikkoaamuna menimme ihanassa lumisateessa bussilla Helsinkiin. Tapasimme lounaalla Jussin tyttöystävän Petran. Ensimmäisenä vaikuttimena jäi hienostunut, hyvinhoidettu, kaunis, hyväkäytöksinen kaupunkilaistyttö. Nopean, karvaisen(Taito-pallopyllyn terveiset) kyydin jälkeen olimme takaisin Nummelassa. Pääsin kokkaamaan ja sitten seurasi Hillan ensimmäiset piparinleipomiset. Siitä kuvia pupublogissa. Aamuyöllä menimme kentälle.
Lennot välilaskuineen kesti iltapäivään. Wienissä oli nopea kiertoajelu ja lounas Augustinuskellarissa (karppaajan kauhistus; leivitetty wieninleike ja perunasalaattia).Sitten vaan suoraan Raatihuoneen joulumarkkinoille. Niitä markkinoita riitti sitten joka päiväksi, kyllästymiseen saakka.
Perjantaina bussi nouti hotellista ja aloitimme matkan kohti Sloveniaa. Ensin 210 km ja tauko Grazin kaupungissa (viehättävä kaupunki, jää listalle kohteista, johon voisi palata). Täälläkin kohteena joulumarkkinat. Sitten vielä 250 km ja saavuimme Blediin, jossa oli päivällinen.
Bledin kaupunki sijaitsee juliaanisilla alpeilla, laaksossa alppien ympäröimänä. Kaupungin keskellä on järvi ja järven saaressa kirkko. Idyllinen kaunis kaupunki!
Jouluaattona istahdettiin taas bussiin ja lähdimme Ljubjanaan (vain tunnin ajo). Yllätyksenä kaikille; kohteena taas joulumarkkinat. Kiersimme kylmässä, viimaisessa säässä vanhan kaupungin kujia ja katselimme vanhoja rakennuksia oppaamme johdolla. Paluumatkalla kävimme vanhassa keskiaikaisessa kylässä. Siellä havahduin joulun näkymättömyydestä. Jouluaatto pimenemässä, jolloin kotona olisimme jo saunoneet, olisimme matkalla kirkkoon ja hautausmaalle. Kerrostalojen ja maalaistönöjen ikkunoissa loistaisi jouluvalot. Täällä ei ollut jouluvaloja ikkunoissa. Yhdestäkään ikkunasta ei näkynyt kuusenvaloja. Ei näkynyt iloisia ihmisiä, joulupukkeja, saatikka joulumusiikki ei soinut! Aaton päivällinen nautittiin viereisen hotellin ravintolassa buffet-pöydästä. Suomen kylpylöiden noutopöydistä löytää sokeakin oikean salaattiannoksensa, samoin oli täällä. Ainoa "erikoisuus" oli marinoitu lohi. Valitettavasti minun mielestä turhan raaáksi jätetty. Tarjoilija hoputti ja runsaassa kahdessa tunnissa olimme valmiita ruokailusta. Sääli, kun hotellissamme ei ollut yhteistä "tilaa" seurustelua varten. Vastaanottotiskin viereistä keinonahkasohvaa lukuunottamatta. Me vietimme Riston luokkakaverin ja hänen vaimonsa kanssa iltaa heidän huoneessaan. Meille tarjottu mahdollisuus osallistua puolen yön messuun roomalaiskatolisessa kirkossa jätettiin väliin. Päätökseen vaikutti tieto, että kirkko oli kylmä ja matka sinne pimeässä hankalakulkuinen. Myös tieto, että bussissa on oltava joulupäivänä jo kello 8.00 retkelle lähtöä varten vaikutti aaton tunnelmaan.
Kohteena oli yksi maailman suurimmista tippukiviluolista Postojna. Ensimmäinen juna luolan sisään lähti klo 10.00. Juna vei useita kilometrejä luolan sisään ja siitä reippaat kävelivät oppaan johdolla vielä 1,5 tuntia syvemmälle sisään. Itse tulin samantien junalla takaisin ulkoilmaan. Nyt oli joulumarkkinakojut kansoitettu, ravintolat ja gluhweinkojut avoinna, pihalla paloi nuotio, joulumusiikki soi ja aurinkokin alkoi lämmittää. Ostin kortin postimerkkeineen, capuccinon ja nautiskelin auringosta seinän vierustalla. Paluumatkalla vierailimme piparkakkutalossa"Lectar", jossa toimii perinteinen ravintola. Samassa paikassa on ollut ravintola 400 vuoden ajan. Jos aattona piti syödä vauhdikkaasti, niin nyt olisi tovonut hieman reippaampaa tarjoiluvauhtia. Kolmen ruokalajin lounaan syöminen kesti neljättä tuntia.Illalla kävimme vielä BA-rock-konsertissa. Nelihenkinen yhtye esitti perinteisiä slovakialaisia kansanlauluja ja joitain kansainvälisiä. Vanhoja soittimia käytettiin kuten mandolaa, mandoliinia, erilaisia huiluja, klaviiria ja kattilaa.
Tapanina ei ollut yhteistä ohjelmaa aamupäivällä. Kävimme tapaninajelulla hepalla. Vuorossa lähteä oli harmaa-valkoinen heppa (leikisti lipitsa). Tässä aluksi pufi-kyydissä (kunnes kakka tuli) menimme Bledi-järven ympäri. Näin saimme ihalla ihania maisemia. Iltapäivällä kävelimme Titon-huvilalle, jossa nykyään toimii hotelli ja kahvio. Titosta ei ollut siellä mitään esillä. Illalla oli läksiäisillallinen ja taas yhtä kiire! Nyt oli myös iso Golf-hotelli tullut täyteen vieraita ja massaruokailu oli järjestetty kahteen valtavaan saliin!
Lähtöpäivänä osa ryhmästä menivät veneellä bledijärven saarelle, jossa sijaitsee Marian kirkko. Oppaan mukaan Marian ylösnousemuksen kirkko (kuuluisiko olla kuolemaanunen nukkumisen??) Ohjelmaan kuului tee ja paikallinen joulukakku. Se osuus hoidettiin nyt kävelemällä toiselle puolelle kaupunkia leipomon kahvioon. Paluumatkalla oli käynti toisen leipomon kaupoissa, josta tuli matkatavarana leipää Suomeen. Leipäpitäjä Liperiin ei kannettu leipää. Meillä leivotaan itse! Klo 16.00 tuli kuljettaja "Uros" viemään meitä Ljubjanan kentälle. Nyt matkasimme Frankfurtin kautta Helsinkiin. Noin o2.00 painoimme väsyneet kehomme Jussin sänkyyn Punavuorenkadulla. Seuraavana päivänä olimme jo puolenpäivän jälkeen KOTONA.
Ryhmäämme kuului 9 hlö + opas Ilona. Ilona oli unkarilainen, jonka suomenkieli oli ymmärrettävä. Tästä johtuen opastukset olivat "kevyitä", mitään syvällisempää tietoa emme saaneet. Ilona puhui mielellään oman maansa asioita, joskus tuntui että hän unohti olla koko ryhmän opas. Mutta iloinen hän oli ja pitkäpinnainen.
Pienessä ryhmässä on kaikenlaisia ihmisiä. Tässä ryhmässä oli vain kaksi työikäistä ja ryhmän nestori oli jo kunnioitettavassa 88 vuoden iässä. Varjele Luoja minua lähtemästä yksin matkalle siinä iässä!
Yllätyksellisintä oli se, että Risto tapasi luokkakaverinsa. Eivät olleet tavanneet yli 30 vuoteen!
Eniten käytetty kevennys matkalla kuului joululaulun sanoin: "Onko pakko, pakko, pakko, jos ei taho".
Minä vietän tästedes joulun kotonani. Sen olen päättänyt. Borta bra, men hemma bäst.
Tiistaiaamuna lensimme Helsinki-Vantaan kentälle. Jo aamupäivällä olimme Nummelassa pikku-Hillan luona. Oli mukava, levollinen päivä. Yöpyminen Kirsti-mummin luona oli taas tavanomaiseen tapaan luksus-luokkaa. Silti minua vaivasi "häiriköintimme", koska Kirstillä oli takana koko syyskauden sijaisuus koulussa ja huomasin kuinka uupunut hän oli.
Keskiviikkoaamuna menimme ihanassa lumisateessa bussilla Helsinkiin. Tapasimme lounaalla Jussin tyttöystävän Petran. Ensimmäisenä vaikuttimena jäi hienostunut, hyvinhoidettu, kaunis, hyväkäytöksinen kaupunkilaistyttö. Nopean, karvaisen(Taito-pallopyllyn terveiset) kyydin jälkeen olimme takaisin Nummelassa. Pääsin kokkaamaan ja sitten seurasi Hillan ensimmäiset piparinleipomiset. Siitä kuvia pupublogissa. Aamuyöllä menimme kentälle.
Lennot välilaskuineen kesti iltapäivään. Wienissä oli nopea kiertoajelu ja lounas Augustinuskellarissa (karppaajan kauhistus; leivitetty wieninleike ja perunasalaattia).Sitten vaan suoraan Raatihuoneen joulumarkkinoille. Niitä markkinoita riitti sitten joka päiväksi, kyllästymiseen saakka.
Perjantaina bussi nouti hotellista ja aloitimme matkan kohti Sloveniaa. Ensin 210 km ja tauko Grazin kaupungissa (viehättävä kaupunki, jää listalle kohteista, johon voisi palata). Täälläkin kohteena joulumarkkinat. Sitten vielä 250 km ja saavuimme Blediin, jossa oli päivällinen.
Bledin kaupunki sijaitsee juliaanisilla alpeilla, laaksossa alppien ympäröimänä. Kaupungin keskellä on järvi ja järven saaressa kirkko. Idyllinen kaunis kaupunki!
Jouluaattona istahdettiin taas bussiin ja lähdimme Ljubjanaan (vain tunnin ajo). Yllätyksenä kaikille; kohteena taas joulumarkkinat. Kiersimme kylmässä, viimaisessa säässä vanhan kaupungin kujia ja katselimme vanhoja rakennuksia oppaamme johdolla. Paluumatkalla kävimme vanhassa keskiaikaisessa kylässä. Siellä havahduin joulun näkymättömyydestä. Jouluaatto pimenemässä, jolloin kotona olisimme jo saunoneet, olisimme matkalla kirkkoon ja hautausmaalle. Kerrostalojen ja maalaistönöjen ikkunoissa loistaisi jouluvalot. Täällä ei ollut jouluvaloja ikkunoissa. Yhdestäkään ikkunasta ei näkynyt kuusenvaloja. Ei näkynyt iloisia ihmisiä, joulupukkeja, saatikka joulumusiikki ei soinut! Aaton päivällinen nautittiin viereisen hotellin ravintolassa buffet-pöydästä. Suomen kylpylöiden noutopöydistä löytää sokeakin oikean salaattiannoksensa, samoin oli täällä. Ainoa "erikoisuus" oli marinoitu lohi. Valitettavasti minun mielestä turhan raaáksi jätetty. Tarjoilija hoputti ja runsaassa kahdessa tunnissa olimme valmiita ruokailusta. Sääli, kun hotellissamme ei ollut yhteistä "tilaa" seurustelua varten. Vastaanottotiskin viereistä keinonahkasohvaa lukuunottamatta. Me vietimme Riston luokkakaverin ja hänen vaimonsa kanssa iltaa heidän huoneessaan. Meille tarjottu mahdollisuus osallistua puolen yön messuun roomalaiskatolisessa kirkossa jätettiin väliin. Päätökseen vaikutti tieto, että kirkko oli kylmä ja matka sinne pimeässä hankalakulkuinen. Myös tieto, että bussissa on oltava joulupäivänä jo kello 8.00 retkelle lähtöä varten vaikutti aaton tunnelmaan.
Kohteena oli yksi maailman suurimmista tippukiviluolista Postojna. Ensimmäinen juna luolan sisään lähti klo 10.00. Juna vei useita kilometrejä luolan sisään ja siitä reippaat kävelivät oppaan johdolla vielä 1,5 tuntia syvemmälle sisään. Itse tulin samantien junalla takaisin ulkoilmaan. Nyt oli joulumarkkinakojut kansoitettu, ravintolat ja gluhweinkojut avoinna, pihalla paloi nuotio, joulumusiikki soi ja aurinkokin alkoi lämmittää. Ostin kortin postimerkkeineen, capuccinon ja nautiskelin auringosta seinän vierustalla. Paluumatkalla vierailimme piparkakkutalossa"Lectar", jossa toimii perinteinen ravintola. Samassa paikassa on ollut ravintola 400 vuoden ajan. Jos aattona piti syödä vauhdikkaasti, niin nyt olisi tovonut hieman reippaampaa tarjoiluvauhtia. Kolmen ruokalajin lounaan syöminen kesti neljättä tuntia.Illalla kävimme vielä BA-rock-konsertissa. Nelihenkinen yhtye esitti perinteisiä slovakialaisia kansanlauluja ja joitain kansainvälisiä. Vanhoja soittimia käytettiin kuten mandolaa, mandoliinia, erilaisia huiluja, klaviiria ja kattilaa.
Tapanina ei ollut yhteistä ohjelmaa aamupäivällä. Kävimme tapaninajelulla hepalla. Vuorossa lähteä oli harmaa-valkoinen heppa (leikisti lipitsa). Tässä aluksi pufi-kyydissä (kunnes kakka tuli) menimme Bledi-järven ympäri. Näin saimme ihalla ihania maisemia. Iltapäivällä kävelimme Titon-huvilalle, jossa nykyään toimii hotelli ja kahvio. Titosta ei ollut siellä mitään esillä. Illalla oli läksiäisillallinen ja taas yhtä kiire! Nyt oli myös iso Golf-hotelli tullut täyteen vieraita ja massaruokailu oli järjestetty kahteen valtavaan saliin!
Lähtöpäivänä osa ryhmästä menivät veneellä bledijärven saarelle, jossa sijaitsee Marian kirkko. Oppaan mukaan Marian ylösnousemuksen kirkko (kuuluisiko olla kuolemaanunen nukkumisen??) Ohjelmaan kuului tee ja paikallinen joulukakku. Se osuus hoidettiin nyt kävelemällä toiselle puolelle kaupunkia leipomon kahvioon. Paluumatkalla oli käynti toisen leipomon kaupoissa, josta tuli matkatavarana leipää Suomeen. Leipäpitäjä Liperiin ei kannettu leipää. Meillä leivotaan itse! Klo 16.00 tuli kuljettaja "Uros" viemään meitä Ljubjanan kentälle. Nyt matkasimme Frankfurtin kautta Helsinkiin. Noin o2.00 painoimme väsyneet kehomme Jussin sänkyyn Punavuorenkadulla. Seuraavana päivänä olimme jo puolenpäivän jälkeen KOTONA.
Ryhmäämme kuului 9 hlö + opas Ilona. Ilona oli unkarilainen, jonka suomenkieli oli ymmärrettävä. Tästä johtuen opastukset olivat "kevyitä", mitään syvällisempää tietoa emme saaneet. Ilona puhui mielellään oman maansa asioita, joskus tuntui että hän unohti olla koko ryhmän opas. Mutta iloinen hän oli ja pitkäpinnainen.
Pienessä ryhmässä on kaikenlaisia ihmisiä. Tässä ryhmässä oli vain kaksi työikäistä ja ryhmän nestori oli jo kunnioitettavassa 88 vuoden iässä. Varjele Luoja minua lähtemästä yksin matkalle siinä iässä!
Yllätyksellisintä oli se, että Risto tapasi luokkakaverinsa. Eivät olleet tavanneet yli 30 vuoteen!
Eniten käytetty kevennys matkalla kuului joululaulun sanoin: "Onko pakko, pakko, pakko, jos ei taho".
Minä vietän tästedes joulun kotonani. Sen olen päättänyt. Borta bra, men hemma bäst.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)