Nyt on blini-aika. Niitä ei tehdä hetken mielijohteesta. Taikina aloitetaan jo vuorokausi ennen paistamista. Taikinan kuuluu kuplia hiljalleen, niin hyvä tulee. Juuri ennen paistamista lisätään sitten valkuaisvaahto. Varoen, hellävaraisesti, jotta kuohkeus säilyy. Paistamiseen tarvittava voi valmistetaan. Mieluiten suolaton voi kuumennetaan hiljaisella liedellä. Silloin sakka jää pohjalle ja kirkastettu voi nostetaan kauhalla paistamista varten. Sakka soveltuu sitten leivontaan, joten mitään ei mene hukkaan. Jos käytät suolaista voita, kuoritaan pinnalta "vaahto" pois. Tämäkin soveltuu ruoanlaittoon.
Paistamiseen tarvitaan valurautaisia, paksupohjaisia paistinpannuja, läpimitaltaan 15 - 18 cm.
Kun malttaa paistaa miedolla lämmöllä saa kauniinruskeita, paksuja, sisältä kypsiä, kuohkeita blinejä.
Lisukkeeksi perinteiset mäti, sipuli ja smetana. Meillä oli useita täytteitä; sillikaviaari, kylmäsavulohitartar ja poromousse. Monesti blini on alkuruokana. Meillä se oli pääruoka. Juomana snapsi, valkoviini ja vesi.
Jälkiruokana oli syrnikit eli rahkakermalettusia, paseeratun lakkahillon, kermavaahdon ja Mozartlikööriraitojen kera.
Blinikestien eteen täytyy tehdä työtä, mutta lopussa kiitos seisoo: miellyttävä ilta ystävien seurassa.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
tiistai 25. tammikuuta 2011
Kaksi kertaa P
Pakkanen ja Porkkala.
Johtuneeko pakkasesta että kirjoitan päivittäin?
Tänään 26.1. on siis kulunut 55 vuotta siitä, kun Porkkala luovutettiin takaisin Suomelle vuonna 1956. Olin silloin 9 vuotias. Asuin pohjois-Kirkkonummella, Lapinkylän kylässä. Lähimmälle Venäjän rajalle oli matkaa alta 10 kilometrä. Molemmat vanhempani ja isovanhempani (famo ja fafa) olivat evakuoitu. Siitä ei paljon puhuttu. Äitini joskus kertoi, että heille annettiin pari päivää aikaa. Silloin oli perunannostoaika. Ulkopuolista apua oli tullut runsaasti auttamaan sadonkorjuussa. Isovanhempani eivät koskaan puhuneet asiasta. Nyt asia kiinnostaa minua, mutta kaikki mainitsemani henkilöt lepäävät kalmistoissa.
Isäni ajoi usein autolla niin lähelle rajaa kuin oli sallittua. Ohitettiin Wohlsin vanhainkoti ja parin mutkan jälkeen tuli punainen mökki, jossa oli rajavartiosto ja puomi. Mitähän vanhempani ajattelivat katsoessaan maisemaa, joka oli ollut heidän nuoruutensa temmellyskenttä? Muistan että itseäni usein pelotti. Harvat puheet naapurikansasta eivät olleet kohteliaita. Äidilläni oli myös vahva pelko, joka siirtyi lapseen.
Kotona meillä oli musta bakeliittipuhelin makuuhuoneen lipastolla. Puhelinnumerolla vastattiin puhelimeen ja sen numeron osaan vielä tänään: 266258.
Sinä luovutuspäivänä oli puhelinlinjatkin sekaisin ilosta. Kun luuria nosti kuului: Porkkala ha komi tibaks (murretta) eli Porkkala on tullut takaisin.
Isäni, joka oli sosiaalitoimistossa töissä, sai erityisluvan mennä ensimmäisten joukossa junalla katsomaan aluetta. Myöhemmin autolla. Vasta kesällä oli alue tutkittu ja puhdistettu tarpeeksi, jotta entiset asukkaat pääsivät takaisin katsomaan kotejaan tai raunioitaan. Famon ja fafan asuintalo oli pystyssä, mutta niin huonossa kunnossa ettei voitu enää korjata. Navetasta oli jäljellä kivijalka. Paikka Elfvik oli kaunis ja Wikträsk järvi lainehti edessämme. Lasten puuhiin kuului kaivaa maasta kopeekkoja, joita venäläiset olivat tallanneet maahan.
Nyt on Elfvik myyty ja minulla muistona pieni metsäpalsta, joka aiheuttaa päänvaivaa, koska en tiedä mitä sille tekisin. Siellä hongat humisee ja metsä elää luonnonvaraisena. Kukaan ei ole koskenut siihen yli 30 vuoteen. Kateellisille sanottakoon, että se on alueeltaan niin pieni, ettei oikeastaan pitäisi puhua koko asiasta! Silti jonkinlainen side lapsuuteen.
Johtuneeko pakkasesta että kirjoitan päivittäin?
Tänään 26.1. on siis kulunut 55 vuotta siitä, kun Porkkala luovutettiin takaisin Suomelle vuonna 1956. Olin silloin 9 vuotias. Asuin pohjois-Kirkkonummella, Lapinkylän kylässä. Lähimmälle Venäjän rajalle oli matkaa alta 10 kilometrä. Molemmat vanhempani ja isovanhempani (famo ja fafa) olivat evakuoitu. Siitä ei paljon puhuttu. Äitini joskus kertoi, että heille annettiin pari päivää aikaa. Silloin oli perunannostoaika. Ulkopuolista apua oli tullut runsaasti auttamaan sadonkorjuussa. Isovanhempani eivät koskaan puhuneet asiasta. Nyt asia kiinnostaa minua, mutta kaikki mainitsemani henkilöt lepäävät kalmistoissa.
Isäni ajoi usein autolla niin lähelle rajaa kuin oli sallittua. Ohitettiin Wohlsin vanhainkoti ja parin mutkan jälkeen tuli punainen mökki, jossa oli rajavartiosto ja puomi. Mitähän vanhempani ajattelivat katsoessaan maisemaa, joka oli ollut heidän nuoruutensa temmellyskenttä? Muistan että itseäni usein pelotti. Harvat puheet naapurikansasta eivät olleet kohteliaita. Äidilläni oli myös vahva pelko, joka siirtyi lapseen.
Kotona meillä oli musta bakeliittipuhelin makuuhuoneen lipastolla. Puhelinnumerolla vastattiin puhelimeen ja sen numeron osaan vielä tänään: 266258.
Sinä luovutuspäivänä oli puhelinlinjatkin sekaisin ilosta. Kun luuria nosti kuului: Porkkala ha komi tibaks (murretta) eli Porkkala on tullut takaisin.
Isäni, joka oli sosiaalitoimistossa töissä, sai erityisluvan mennä ensimmäisten joukossa junalla katsomaan aluetta. Myöhemmin autolla. Vasta kesällä oli alue tutkittu ja puhdistettu tarpeeksi, jotta entiset asukkaat pääsivät takaisin katsomaan kotejaan tai raunioitaan. Famon ja fafan asuintalo oli pystyssä, mutta niin huonossa kunnossa ettei voitu enää korjata. Navetasta oli jäljellä kivijalka. Paikka Elfvik oli kaunis ja Wikträsk järvi lainehti edessämme. Lasten puuhiin kuului kaivaa maasta kopeekkoja, joita venäläiset olivat tallanneet maahan.
Nyt on Elfvik myyty ja minulla muistona pieni metsäpalsta, joka aiheuttaa päänvaivaa, koska en tiedä mitä sille tekisin. Siellä hongat humisee ja metsä elää luonnonvaraisena. Kukaan ei ole koskenut siihen yli 30 vuoteen. Kateellisille sanottakoon, että se on alueeltaan niin pieni, ettei oikeastaan pitäisi puhua koko asiasta! Silti jonkinlainen side lapsuuteen.
Missä suvaitsevaisuus?
Uutisissa kuulin että suunnitellaan savuttomia asuintaloja mm. Mikkeliin. Tämän toteuttamiseksi pitää varmaan tehdä lakimuutoksia.
Seuraava valitusten aihe ihmisillä on lemmikit. Tehdäänkö sitten lemmikkivapaita asuintaloja? Varmaan pitää vielä varata riittävästi tilaa tonttien ympäri, jotta lemmikit eivät haise tai jopa kakkivat liian lähellä taloa.
Kun kerran lähdetään erottamaan jyvät akanoista, ihan elintapojen perusteella, niin seuraava vaihe on varmaan hyväksytysti asuttaa ulkomaalaiset ja ruotsinkieliset omiin ghettoihin! Usein ulkomaalaisten kohdalla tämä on jo toteutunut.
Mitä meihin suomalaisiin on mennyt? Ollaahan me hyviä, mutta vähäsen suvaitsevaisuutta voisimme harjoittaa.
Ruotsissa arvostetaan nykyään suomalaisia taiteilijoita ja heidän töitään. Hieno uutinen oli että Guldbaggen on myönnetty Outi Mäenpäälle. Elokuva on traaginen tarina huono-onnisesta suomalaisperheestä Ruotsissa. Ruotsalaiset arvostavat meitä suomalaisia, mutta miten on suomalaisten laita? Harvoin viitsin sanoa, että olen suomenruotsalainen. Oli minulla lukion ekalla ehdot suomenkielessä. Selvisin luokalta ja tein koko työelämäni työtä "suomen kielellä".
Seuraava valitusten aihe ihmisillä on lemmikit. Tehdäänkö sitten lemmikkivapaita asuintaloja? Varmaan pitää vielä varata riittävästi tilaa tonttien ympäri, jotta lemmikit eivät haise tai jopa kakkivat liian lähellä taloa.
Kun kerran lähdetään erottamaan jyvät akanoista, ihan elintapojen perusteella, niin seuraava vaihe on varmaan hyväksytysti asuttaa ulkomaalaiset ja ruotsinkieliset omiin ghettoihin! Usein ulkomaalaisten kohdalla tämä on jo toteutunut.
Mitä meihin suomalaisiin on mennyt? Ollaahan me hyviä, mutta vähäsen suvaitsevaisuutta voisimme harjoittaa.
Ruotsissa arvostetaan nykyään suomalaisia taiteilijoita ja heidän töitään. Hieno uutinen oli että Guldbaggen on myönnetty Outi Mäenpäälle. Elokuva on traaginen tarina huono-onnisesta suomalaisperheestä Ruotsissa. Ruotsalaiset arvostavat meitä suomalaisia, mutta miten on suomalaisten laita? Harvoin viitsin sanoa, että olen suomenruotsalainen. Oli minulla lukion ekalla ehdot suomenkielessä. Selvisin luokalta ja tein koko työelämäni työtä "suomen kielellä".
Tunnisteet:
ghetto,
guldbaggen,
suvaitsevaisuus,
ulkomaalainen
maanantai 24. tammikuuta 2011
Elämän leipä-mistä me elämme
Tämä oli Valamon Kansanopiston naisseminaarin nimi. Vietin siellä kolme päivää yhdessä 27 muun naisen kanssa.
Alustukset olivat hyviä ja alustajat asiantuntevia ihmisiä. Ensimmäinen alustus oli nimeltään "Ihan pimeää ei olekaan-Neitsyt Marian aika". Tämän 50 minuuttia kestävän runoesityksen oli suunnitellut ja esitti näyttelijä Kati Hannula. Koreografia oli yksinkertainen, jumalanäidin sinistä tylliä. Esiintyjä mustissa, vaaleansininen huivi kaulalla.
Esitys oli kolmiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli odotusaikaa ja syntymää, toinen Jeesuksen ja hänen äitinsä elämää ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen saakka. Viimeisessä jaksossa oli uudempia, suomalaisten runoilijoiden teoksia Marioista, äideistä, ilosta ja tuskasta.
Hyvin vaikuttava esitys.
Lauantain ensimmäinen alustus oli TL Tiina Juurelan "Kalmoilla pomilointiperinne Raja-Karjalassa". Mielenkiintoinen esitys jo monesti unohdetuista perinteistä. Kuitenkin aihe, joka poikkesi muista seminaarin aiheista, koska tässä ei ollut syvää sanomaa meille osallistujille.
Iltapäivän soiva laululuento "Itkuvirsistä ilotulituksiin" oli musiikin tohtori Sari Kaasisen esittämä. Näyttämöllä upeaääninen runolaulaja ja kolme kannelta. Sari aloitti kehtolauluista. Vaikuttavin ja hyvin intiimi kokemus oli itkuvirsi. Sari varoitti meitä etukäteen, että nyt voi tulla iso itku. Saimme jakaa Sarin kanssa hyvin suuren äidin surun tyttären sairastamisesta. Itkuvirren sanat syntyvät ajankohtaisista asioista laulun edetessä, niitä ei kirjoiteta etukäteen.
Lopuksi laulettiin yhdessä iloisia kalevalamittaisia lauluja. Todella onnistunut kokonaisuus.
Viimeisenä luennoitsijana oli nunna Kristoduli Lintulan luostarista. Hänen aiheena oli "Maria, elämän leivän pyhä ruokapöytä". Hän puhui Mariasta ja pyhien isien lausunnoista Jumalanäidistä, ihmeitä tekevistä Jumalanäidin ikoneista ja tapahtuneista ihmeistä ja Marian, jumalanäidin kutsuminen avuksi kansanrunoudessa, myös ei-ortodoksisilla alueilla Suomessa.
Lauantaipäivän ohjelmaan oli varattu "aktiviteetti" aikaa. Tänä aikana saimme miettiä omaa elämänkaartamme ja piirtää paperille, jos halusi. Tämä osio oli huonosti suunniteltu, toteutettu ja purettu. Tähän ei ollut käytetty asiantuntijaa. Minun pienryhmässä oltiin kuitenkin tyytyväisiä omaan tuotoksiimme. Kaikki saivat purkaa joitakin huolia, vaikkakin aikaa oli tosi vähän. Sääli että 30 minuuttia ajasta käytti henkilö, joka pääsääntöisesti kävi läpi kirkkovuoden pyhät.
Naisseminaarin kruunasi taas kerran jumalanpalvelukset - KIITOS!
Alustukset olivat hyviä ja alustajat asiantuntevia ihmisiä. Ensimmäinen alustus oli nimeltään "Ihan pimeää ei olekaan-Neitsyt Marian aika". Tämän 50 minuuttia kestävän runoesityksen oli suunnitellut ja esitti näyttelijä Kati Hannula. Koreografia oli yksinkertainen, jumalanäidin sinistä tylliä. Esiintyjä mustissa, vaaleansininen huivi kaulalla.
Esitys oli kolmiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli odotusaikaa ja syntymää, toinen Jeesuksen ja hänen äitinsä elämää ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen saakka. Viimeisessä jaksossa oli uudempia, suomalaisten runoilijoiden teoksia Marioista, äideistä, ilosta ja tuskasta.
Hyvin vaikuttava esitys.
Lauantain ensimmäinen alustus oli TL Tiina Juurelan "Kalmoilla pomilointiperinne Raja-Karjalassa". Mielenkiintoinen esitys jo monesti unohdetuista perinteistä. Kuitenkin aihe, joka poikkesi muista seminaarin aiheista, koska tässä ei ollut syvää sanomaa meille osallistujille.
Iltapäivän soiva laululuento "Itkuvirsistä ilotulituksiin" oli musiikin tohtori Sari Kaasisen esittämä. Näyttämöllä upeaääninen runolaulaja ja kolme kannelta. Sari aloitti kehtolauluista. Vaikuttavin ja hyvin intiimi kokemus oli itkuvirsi. Sari varoitti meitä etukäteen, että nyt voi tulla iso itku. Saimme jakaa Sarin kanssa hyvin suuren äidin surun tyttären sairastamisesta. Itkuvirren sanat syntyvät ajankohtaisista asioista laulun edetessä, niitä ei kirjoiteta etukäteen.
Lopuksi laulettiin yhdessä iloisia kalevalamittaisia lauluja. Todella onnistunut kokonaisuus.
Viimeisenä luennoitsijana oli nunna Kristoduli Lintulan luostarista. Hänen aiheena oli "Maria, elämän leivän pyhä ruokapöytä". Hän puhui Mariasta ja pyhien isien lausunnoista Jumalanäidistä, ihmeitä tekevistä Jumalanäidin ikoneista ja tapahtuneista ihmeistä ja Marian, jumalanäidin kutsuminen avuksi kansanrunoudessa, myös ei-ortodoksisilla alueilla Suomessa.
Lauantaipäivän ohjelmaan oli varattu "aktiviteetti" aikaa. Tänä aikana saimme miettiä omaa elämänkaartamme ja piirtää paperille, jos halusi. Tämä osio oli huonosti suunniteltu, toteutettu ja purettu. Tähän ei ollut käytetty asiantuntijaa. Minun pienryhmässä oltiin kuitenkin tyytyväisiä omaan tuotoksiimme. Kaikki saivat purkaa joitakin huolia, vaikkakin aikaa oli tosi vähän. Sääli että 30 minuuttia ajasta käytti henkilö, joka pääsääntöisesti kävi läpi kirkkovuoden pyhät.
Naisseminaarin kruunasi taas kerran jumalanpalvelukset - KIITOS!
Tunnisteet:
ikoni,
itkuvirsi,
Maria,
naisseminaari,
Valamo
Viirupöllö strix uralensis
Viirupöllö on lehtopöllön harvalukuinen maalaisserkku, pituus 56 - 62 cm ja tunnuksena pitkä pyrstö. Tämä harvinainen vieras ilmestyi pihapiiriimme perjantaina 21.1.2011 aamupäivällä. Istui männynoksalla tähyilemässä saunapolulla mahdollisia metsämyyriä ja päästäisiä. Kerran lintu vaihtoi puuta. Yhtään saalistustapahtumaa emme havainneet. Lintukirjan mukaan ruoaksi kelpaa myös pikkulinnut. Tämä pöllö ei ollut niistä kiinnostunut ja vierellä olevalla lintulaudalla kävi tavanomainen kuhina. Pöllön vierailu kesti pari tuntia ja koko ajan sen pää pyöri ja tarkkaavainen katse etsi saalista. Kuvan otimme makuuhuoneen ikkunasta.
tiistai 18. tammikuuta 2011
"tyhjä pää"
Tekee mieli kirjoittaa. En löydä aihetta. Olisiko se mahdollisesti "tyhjä pää". Uusi vuosi lähti valumaan. Mietin olenko pystynyt hallitsemaan oman elämäni ajankäyttöä? Olen tosin sanonut joitakin EI-sanoja jo. Ei ollut helppoa. Kun on jotain luvannut, niin sitoutuminen kuuluu tapoihini.
Seniorikerho aloittaa tänään. Kokoontumiset joka toinen viikko. Järjestelyvastuu on yhdessä puolison kanssa. Tämän lisäksi omat harrastukset eli vesiliikunta ja erinäisiä kursseja luulisi olevan tarpeeksi.
Tänä vuonna on vielä muutakin. Edessäpäin on tuon pikkusanan käyttö tämän vuoden aikana.
Kummilapsen luona käynti piristi, vaikka ajomatka on pitkä. Mukavaa oli seurustella puolisoni exän kanssa ja yöpyä hänen luonaan. Minulla on niin vähän oikeita ystäviä - tuttuja on paljon. Ehkä minä olen niin poikkeava yksilö (ulkopuolisten silmissä) että ystävystyn hänen kanssaan. Niin toivon.
Kummilapseni, jo 6 kk, kävi kirkossa ja ehtoollisella. Kummin tehtävä on viedä (huolehtia) että lapsi käy kirkossa. Kummin tehtävä on myös tukea ja auttaa perhettä lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Välimatkan takia tapaamiset ovat harvoin. Onneksi mummi asuu ihan naapurissa.
Viikonloppuna on edessä naisseminaari Valamossa. Rukoile enkelini Pyhä Kristiina Tyyrolainen minulle avointa mieltä vastaanottamaan uusia ajatuksia, virikkeitä ja menettelytapoja !
Seniorikerho aloittaa tänään. Kokoontumiset joka toinen viikko. Järjestelyvastuu on yhdessä puolison kanssa. Tämän lisäksi omat harrastukset eli vesiliikunta ja erinäisiä kursseja luulisi olevan tarpeeksi.
Tänä vuonna on vielä muutakin. Edessäpäin on tuon pikkusanan käyttö tämän vuoden aikana.
Kummilapsen luona käynti piristi, vaikka ajomatka on pitkä. Mukavaa oli seurustella puolisoni exän kanssa ja yöpyä hänen luonaan. Minulla on niin vähän oikeita ystäviä - tuttuja on paljon. Ehkä minä olen niin poikkeava yksilö (ulkopuolisten silmissä) että ystävystyn hänen kanssaan. Niin toivon.
Kummilapseni, jo 6 kk, kävi kirkossa ja ehtoollisella. Kummin tehtävä on viedä (huolehtia) että lapsi käy kirkossa. Kummin tehtävä on myös tukea ja auttaa perhettä lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Välimatkan takia tapaamiset ovat harvoin. Onneksi mummi asuu ihan naapurissa.
Viikonloppuna on edessä naisseminaari Valamossa. Rukoile enkelini Pyhä Kristiina Tyyrolainen minulle avointa mieltä vastaanottamaan uusia ajatuksia, virikkeitä ja menettelytapoja !
Tunnisteet:
EI,
kummilapsi,
naisseminaari,
sitoutuminen
maanantai 10. tammikuuta 2011
Muuttunut maailmako?
Varmaan on muuttunut. Ainakin toimintaympäristömme. Eniten on tapahtunut muutosta itsessämme ja suhtautumisessamme lähimmäisiin. Kiire on jokapäiväinen sana. Tavoitehakuisuus, eteenpäinmeno ja kuluttaminen ovat hyvejä.
Vanhuksille, sairaille, yksinäisille ja syrjäytyneille järjestetään eri järjestöjen taholta ystäväapua, vertaistukea, tukihenkilöä, ulkoiluttajaa, saunottajaa ja talkkariapua.
Näin Maaria Leinonen kirjoittaa runossaan:
Vanhuksille, sairaille, yksinäisille ja syrjäytyneille järjestetään eri järjestöjen taholta ystäväapua, vertaistukea, tukihenkilöä, ulkoiluttajaa, saunottajaa ja talkkariapua.
Näin Maaria Leinonen kirjoittaa runossaan:
Tämä kansa osasi kerran kantaa vastuutaan vähäeleisesti.
Katsoi aamulla naapurin mökin suuntaan,
nouseeko yksineläjämummon piisistä kahvinkeittosavut,
että vieläko siellä hengissä.
Asteli lämpimäisleipä kainalossa oikopolkua pellontorppaan
kertomaan omat kolottamiset ja kyselemään
naapurin hengenahdistukset.
Niitti kesällä lesken lampaille heinät ja syksyllä
nosti sokean mummon potaatit.
Eli todeksi arkipäivän tovruutta, tietämättä, että sillä
kaikella on niin hieno nimi kuin ystäväpalvelu.
50 päivää pakkasta takanapäin
Kestikö se niin kauan tämä pakkasjakso? Kyllä vaan, kun media niin kertoo. Eilen oli jo siedettävät pari astetta pakkasta. Tuli kiire siirtää "vara"pakasteesta (kuistissa olevasta laatikosta) ruoat oikeaan pakastimeen. Lunta oli niin että cairnterrierin maha oli lumirajan alla. Mutta lumi oli pehmeää ja melko helppokulkuista.
Tänään oli sitten suvikeli. En ollut kuullut tuota suvisanaa käytettävän ennen. Eteläsuomessa puhutaan nuoskalumesta. Ja tänään oli raskasta kulkea nuoskalumessa. Aura kävi illalla, mutta yön aikana oli taas satanut lisää. Todellista työtä pienelle terrierille.
Paluumatkalla puhalsi lämpöisen, mukavantuntuinen tuuli. Tuli sana suvi mieleen. Se oli lupaus lämpenevistä ilmoista. Kevään tulosta. Valon lisääntymisestä.
Tänään oli sitten suvikeli. En ollut kuullut tuota suvisanaa käytettävän ennen. Eteläsuomessa puhutaan nuoskalumesta. Ja tänään oli raskasta kulkea nuoskalumessa. Aura kävi illalla, mutta yön aikana oli taas satanut lisää. Todellista työtä pienelle terrierille.
Paluumatkalla puhalsi lämpöisen, mukavantuntuinen tuuli. Tuli sana suvi mieleen. Se oli lupaus lämpenevistä ilmoista. Kevään tulosta. Valon lisääntymisestä.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Aikomuksesta toteutukseen
Ilmoittauduin Valamon Kansanopiston naisseminaariin: Elämän leipä - mistä me elämme tammikuun 21-23 päivänä. Siellä käsitellään naisen elämänkaarta taiteen keinoin. Seminaarin aikana voi muistella omaa elämänkaarta kuvataiteen ja kirjoittamisen kautta. Kulttuuriannista vastaavat Sari Kaasinen ja Kati Hannula (ensimmäinen musiikin tohtori ja toinen lausuntataiteilija/näyttelijä).
Aiemmin olen jo ilmoittaunut viikon pituiselle kirjoituskurssille, joka pidetään kesäkuussa, myös Valamossa. Opetellaan Progroff-menetelmällä päiväkirjakirjoittamista. Tarkoituksena on sukeltaa sisäiseen maailmaansa, kokea luovuutensa ja kehittää itsetuntemuksensa.
Olen niin kiitollinen elämästäni ja eläkepäivistäni.
Aiemmin olen jo ilmoittaunut viikon pituiselle kirjoituskurssille, joka pidetään kesäkuussa, myös Valamossa. Opetellaan Progroff-menetelmällä päiväkirjakirjoittamista. Tarkoituksena on sukeltaa sisäiseen maailmaansa, kokea luovuutensa ja kehittää itsetuntemuksensa.
Olen niin kiitollinen elämästäni ja eläkepäivistäni.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Vuosi vaihtui
Vuosi on vaihtunut. Tänään eletään jo vuotta 2011. Kuvassa olen eläkkeellejääntitilaisuudessa. Lahjaksi sain suojelusenkeliikonin. Ikonin on maalannut Salme Salkola, joka ennen minua jäi eläkkeelle samasta työpaikasta.
Tänä vuonna aion tehdä ja harrastaa sellaista mitä aina olen haaveillut tekeväni. Aion laiskotella silloin kuin haluan. Aion toteuttaa unelmia ilman huonoa omatuntoa. Aion olla eläkkeellä.
Tähän tarvitaan aimo annos rohkeutta, jonkin verran rahaa, riittävästi energiaa ja päättäväisyyttä.
Saa nähdä miten muijan käy!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)