torstai 7. marraskuuta 2013

Kotisairaanhoitajana

Tässä hieman kokemuksia ja ajatuksia lähimmäisensä hoitamisesta ja avustamisesta leikkauksen jälkeen kotona.
Viikko sitten tulimme kotiin sairaalasta. Oikeastaan Vetrean osastolta, jossa hoidetaan huonokuntoisia vanhuksia. Leikkaus tehtiin yksityisesti ja jälkihoito järjestetään juuri mainitussa paikassa. Henkilökunta oli ystävällistä, mutta puitteet huoneessa oli ankeat. Siispä mieheni halusi kotiin jo yhden yön jälkeen.
Etukäteen oli hankittu tarvittavat apuvälineet. Mukaan tuli kipulääkkeitä, injektiolääkettä, resepteja, hoito-ohjeita, fysikaalisen hoidon lähete, kotijumppa-ohjeita jne jne.
Vertaan nyt hieman sairaanhoitajan työhön sairaalassa (vaikka siitä on kulunut niin paljon aikaa, kun sitä tein, etten edes kehtaa sanoa). Siellä on oma rytminsä. Kaikki tapahtuu rytmin mukaan. Ruoka jaetaan ajallaan ja viedään potilaan eteen. Lääkkeet jaetaan ja annostellaan potilaalle tiettynä aikana. Suihkuun avustamiset ja muut avustamiset tehdään omaan aikataulun mukaisesti. Vain äkilliset oireet ja taphtumat muuttavat järjestystä.
Kotona tehdään kaikki räätälöiden ja ainakin meillä hoidettavan tahdon mukaisesti. Jos yrittää vaikuttaa omalla mielipiteellä, kaikki muuttuu hankalammaksi.
Vaikeinta ehkä on suostua siihen, ettei kaikkia annettuja hoito-ohjeita seurataan. Juuri tänään päätin, etten enää sano tietyistä ohjeista, kun oppi ei ole uponnut viikossa.
Joku tähän varmaan toteamaan, että sehän on helppoa, kun tekee vain sen mitä pyydetään.
Mutta se ei ole helppoa. Kun välittää ja rakastaa toista, haluaa että paraneminen sujuu mahdollisimman hyvin ja ettei minkäänlaista komplikaatioita syntyisi. Kun sitten vielä pystyisi lukemaan ajatuksia, jotta olisi avustamassa oikeaan aikaan. Kun avun pyytäminen on vaikeaa ja itse haluaa suoriutua.

Kaiken kaikkiaan tämä on "vanhalle" hoitajalle hyvä opetusjakso. Tässä saa harjoitella yksilöllistä hoitoa, pinnan venymistä, toisen tahdon kunnioittamista, omien tahtotilojen siirtämistä ja pienistä asioista iloitsemista.
Meillä tämä toipumisaika on lyhyt. Toiveessa on paraneminen täysin omatoimiseksi ja terveemmäksi kuin ennen leikkausta.
Kaikille omaishoitajille lähetän kunnioitettavat terveiseni ja siunausta työhönne. Muistakaa oma terveytenne ja virkistyksenne, jotta jaksatte!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ministeri suvaitsematon

Voi että minua on kismittänyt siitä lähtien, kun aamulla luin Karjalaisesta ministeri Räsäsen lausunnon "minä suosin valinnoissani kristittyjä pakolaisia". Vaikka hän itse Suomen politiikassa antaa omat Lutherin opit vaikuttaa päätöksentekoihinsa, niin luulisi olevan sen verran koulutettu ja avarakatseinen, jotta ymmärtää pakolaisen valinnoissa vallitsevan ihan erilaiset kriteerit kuin mainitut.
Kun antaa mielkuvitekselle siivet, niin hän valikoi varmaan luku- ja kirjoitustaitoiset, kielitaitoiset (väh. englanti), mielellään akateeminen lopputuntkinnon suorittaneet ja ennen kaikkea terveet ja rokotetut.

Tulee mieleen kertomukset karjalan evakkoiden "huutokaupasta", kun saapuivat määräpaikkakuntaansa. Väsyneet, monet sairaat, kaikki taaksensa jättäneet ihmiset arviodaan ja talon isännät valitsevat itselleen "sopivan" näköistä aputyövoimaa. Äidit pienten lasten ja vauvojen kanssa joutuivat kouluille yhteismajoitukseen.

Monet muut ihmisjoukot ovat olleet samalla tavalla "huutikaupattavana". Tänä päivänä vaahdotaan "Maria"-tytöstä ja ihmiskaupasta. Hyvä niin - sehän on saatava loppumaan.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on ihmisenä arvokas. Ymmärrän, että jonkun on päätettävä, ketkä lähtevät mihinkin maahan, milloin ja missä ryhmässä. Luulen ja toivon, että valintakriteerit ovat samat kaikilla avustusmailla. Otetaan vastaan se ryhmä, joka on vuorossa lähteä, joilla on sen hetkinen akuutin avun tarve ja valitaan mieluiten tässä vaiheessa jo perheittäin. Ettei tule sotkuja ja kalliita DNA-testejä jälkikäteen, kun taas käydään ihmiskauppaa (ostetaan viimeisillä rahoilla jo apuun päässyltä perheeltä lapselleen "sijais"paikka).
Toivon ja uskon, että tämä Räsäsen lausunto ei jää tähän. Tämä on vaikea painaa villasella ja selitellä. Haluan olla suvaitseva, mutta tällaisessa en enää ole.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mitä mielessä?

Mitä kuuluu? Yleensä ihmiset haluavat vastaukseksi: "ihan hyvää". Kun kirjoittaa blogiin, voi kertoa mielessä olevat asiat. Ainakin minä hyödyn siitä, koska tavallaan kaikki jäsentyy ja olen käsitellyt ne.

HARMITTAA, että olen niin onneton tietokoneen käyttäjä. Selitän sen sillä, että en ole koskaan saanut perusopetusta koneen käyttöön. Mitä osaan, sen teen kokeilun ja erehdysten kautta.
Haluaisin niin kovasti tehdä ifolor-kirjaa. Rohkeus ei riitä lähteä sumplimaan.
Minulla on langat ja puikot villasukkia varten.Mutta en osaa tehdä kantapäätä. Voi että jurppii. Enkä saa aloitettua!

MIELIHYVÄÄ tuottaa vesivoimistelu ja -juoksu Liprakassa. Mahtava tunne, kun saa itsensä liikkeelle ja on suoriutunut liikuntatuokiostaan.

VÄLITTÄMINEN lämmittää. Viestit entisiltä työkavereilta, puhelinsoitot ja yhteydet FB:ssä. Kunhan itse muistaisi toimia samalla tavalla ja osoittaa välittämistä!

HUOLESTUTTAA mieheni tuleva leikkaus. Ei hän itse ole huolestunut, mutta jostain syystä minä olen.

ODOTAN lapsenlapsen nimiäisiä ja että saan tavata kaikki rakkaat lähimmäiseni. Ja tietysti joulua!

ERITYISESTI ILOITSEN viestinnästä Petran kanssa tänään. Voi, kun olisinkin nyt siellä lähempänä. Ihanat valokuvat sai taas sellaisen tunneryöpön, myös ikävän, esille.

Minulle siis kuuluu loppujen lopuksi ihan hyvää, kunhan lakkaan huolehtimasta ja luotan asioiden järjestymiseen.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Elämänhallinta?

Kun nyt alan kirjoittamaan tästä, tuntuu siltä että lähden huonolla uimataidolla liian syville vesille. Mutta tartun haasteeseen.
Työssäni viljelin sanaa elämänhallintaa toistakymmentä vuotta. Se oli laajasti käytössä sopeutumisvalmennuksessa ja kuntoutuksessa siihen aikaan, mahdollisesti edelleenkin. Ei sitä selitelty sen koommin ja ihmeellistä ettei asiakkaista kukaan kysellyt.

Olen aina elämässäni halunnut suunnitella ja varmaan sillä tavalla "hallita". Olen suunnitellut hyvissä ajoin joulut, syntymäpäivät, lomat, matkat jne. Olen listantekijä. Teen ostoslistoja, mitä tehdä listoja, muistilistoja jne. "Hyvin suunniteltu, on puoleksi tehty". Viekö suunnitelmallisuus aikaa "carpe diem" ajatuksesta? Elänkö suunnitelmissani?? Jääkö tarpeeksi aikaa "tässä ja nyt" nautintoon?

Mietin tätä nyt, koska kesä ja syksy eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Vielä edessäpäin olevat suunnitelmat ovat muuttuneet. Olenko epäonnistunut elämänhallinnassani? Kysynkin nyt itseltäni pitääkö meidän aina tavoittaa elämänhallintaa? Eikö riitä, että todetaan muuttunut tilanne ja asennoidutaan siihen oikealla tavalla?

Nyt taidan sukeltaa! Kirkkomme opettaa, että kaikki mitä tapahtuu on ylhäältä annettu ja tarkoitettu minulle. Ekteniassa kehoitetaan meitä "antamaan itsemme Jumalan haltuun" ja ennen ehtoollista "heittämään pois kaikki maalliset huolet". Käyn aika usein kirkossa ja haluan oppia lisää ja syventää tietämykseni ja uskoni.
Mutta tuo "epäilevä Tuomas"! Ja maailman kaikki houkutukset.

Taidan taapertaa eteenpäin omalla tavallani. Iän karttuessa on luovuttava monesta, mutta iloita saa pienistäkin asioista. Ja niitä pieniä asioita on paljon. Aina ja joka paikassa!

Onneksi on lähimmäiset. Ei niitä ole paljon, mutta he ovat rakkaita ja tärkeitä. Kiitos heistä!

tiistai 8. lokakuuta 2013

Famo

Kuukausi ja neljä päivää sitten syntyi pojalleni ja hänen kihlatulleen tyttövauva.
Minusta tuli FAMO (farmor= isän äiti).
Itselläni ei ollut äidin puolelta tiedossa olevia isoäiti ja isoisää. Mutta isän puolelta oli. Fafa Elis oli pitkä mies, jolla oli siilitukka ja famo oli lyhytkasvuinen, hiukset nutturalla ja aina ahkerasti työtä tehden.
Kun synnyin asuivat vanhempani famon ja fafan luona maatilla pohjois-Kirkkonummella. Kun lähtivät evakkoon Siuntiosta perustivat he kotiinsa Kauhalan kylään. He elivät maanviljelyksestä ja karjasta.
Ollessani vielä niin pieni, etten muista, tapahtui fafalle peltotöissä onnettomuus. Hevonen pillastui, heitti fafan kyydistä ja työkoneen piikit lävistivät ylävartaloa. Tämän jälkeen maanviljely oli vähäistä ja famo hoiti lehmät, lampaat, sian ja kanat. Minä olin famon hoidossa, kun äiti meni töihin. Olin hyvässä hoidossa ja sain paljon rakkautta ensimmäisten ikävuoteni aikana. Sain kuulemma myös päivittäin kahvipullamössöä, joka ei kuulu nykyään pikkulasten ruokavalikoimaan!
Muutimme isän ja äidin kanssa Lapinkylään, jossa meille rakennettiin omakotitalo (joka ei koskaan valmistunut). Kun täytin viisi, sain pikkuveljen.
Yhteydet famoon säilyivät koko ikäni hänen kuolemaansa saakka. Muistan erityisesti kesät, kun menin polkupyörällä famon luokse. He muuttivat takaisin Siuntioon, vanhaan kotiinsa, kun Porkkala alue palautettiin. Matkaa oli toistakymmentä kilometriä, mutta vierailu oli mieluinen. Siellä oltiin heinäpellolla, poimittiin viinimarjoja, nostettiin perunat ja autettiin kotitaloustöissä. Aikaa jäi kaivella venäläisiä kopeekkoja navetan edustalta maasta.
Famon ja fafan luona vietettiin aina jokainen vuosi syntymäpäivät, nimipäivät ja suuret juhlat. Fafan puolen suvun helluntalaiset tulivat kitaroineen ja iloisen kuuluinen laulu ja soitto kaikui. Tiedän että famo oli uskovainen, mutta en huomannut heidän käyvän kirkossa. Syntymäpäiviä varten leivottiin ja tehtiin voileipiä. Sellaisia leipiä, mitä ei meillä kotona koskaan tehty. Pullapitkoviipaleelle kananmunaviipaleita, päälle anjovissuikaleita ja tilliä (kesäisin), tummalle leivälle maksapasteijaa (kotitekoista) + maustekurkku tai punajuurisuikale. Lisäksi tavallisimpia makkaraleipiä.
Joulut olivat ihania famolla. Ruokaa oli paljon ja hyvää. Jälkiruoaksi rusinasoppaa (serkkuni Olof kutsui sitä "knallbandssoppan íksi"). Erikoisuus oli kotitekoinen marmelaadi (omenasosetta värjättiin vihreäksi ja punaiseksi ja hyydytettiin agar-agarilla). Myöhempinä vuosina tehtiin myös tryffeliä. Kaikki lapsenlapset saivat ikioman joulupussinsa, jossa oli omena, pipareita ja fazerin parhaita karkkeja.
Famossa oli parasta läheisyys ja rakkaus. Hän oli läsnä ja otti minut mukaan jokapäiväisiin askareihinsa.

Toivottavasti voin ja saan olla hyvä ja rakastava famo myös omalle lapsenlapselleni. Se olisi unelmieni täyttymys.

Kuvassa famo, serkkuni Rune ja minä vuonna 1948

torstai 14. maaliskuuta 2013

Muutosten myllerryksessä

Viime aikoina olemme tehneet useita isoja päätöksiä ja monet niistä erinäisten johdatusten ansiosta. Tällä hetkellä tehdyt päätökset tulevat aiheuttamaan muutoksia elämäämme. Ne vaativat taas uudestaan priorisointia ja myöskin kipeitä luopumista rakkaista vapaaehtoistehtävistä.
Miten käy, on edelleen edessäpäin. Luotan siihen, että saamme taas johdatusta oikeiden ratkaisujen tekemiseen.
Viime vuoden puolella vuokralaisemme sanoivat Joensuun asuntomme irti ja päätimme myydä asunnon. Se myytiinkin hyvin nopeasti. Vuodenvaihteessa sain tietää, että rukouksiini lapsenlapsesta on vastattu. Nyt saa jo asiasta puhua ja pikkuhiljaa alan uskoa tähän ihmeelliseen tapahtumaan ja mitä kaikkea se tuo tullessaan.
Ennestään meillä on etelä-Suomessa ihana pikku kummityttöni (mieheni lapsenlapsi). Lisäksi tietysti molempien lapsiemme perheet ja paras ystäväni asuvat pääkaupunkiseudulla.
Helmikuussa lomailin tyttäreni luona Brysselin lähellä (siitä voisi kirjoittaa oman kertomuksensa). Sen aikana suojelusenkeli vieraili kotonamme ja selvittiin säikähdyksellä. Mutta sukulaisten ja minun toivomukseni ostaa Vihdistä kakkosasunto muuttui todellisuudeksi. Nyt on asunto löydetty ja odotellaan kaupantekoa.

Tietoisesti ja tietämättäni pyörivät ajatukset päässäni. Miten paljon tulemme olemaan missäkin? Voinko jatkaa vapaaehtoistöitäni täällä? Miten järjestän kaiken parhain päin?
Samalla pyörii mitättömät, mutta käytännön asiat mielessä, kuten miten sisustan, mitä otan täältä mukaan?
Seuraava käyntimme siellä on heti pääsiäisen jälkeen ja silloin on arvioitava remontin tarve ja tehtävä siitä aikataulu.
Tällä hetkellä on selvää että vietämme kesän täällä Kuoringan rannalla. Kesän lopussa minusta tulee kai höperömummi ja haluan viettää aikaa puu-Käpylässä ja Nummelassa jo silloin kolmivuotiaan Hillan seurassa.

Nyt valmistaudutaan suureen pääsiäisjuhlaan luottaen, että terveyttä riittää sen verran, että voimme jatkossakin osallistua sekä perheemme että seurakunnan aktiviteetteihin, jakaen yhteistä iloa ja toivoa!