sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Nostalgia ajelu

Viime viikolla päätin ajaa Siuntion ja Kirkkonummen hautausmaille. Varustin mukaan molempia hautoja varten kukkia ja kynttilöitä. Matkareitti oli Nummelasta Lohjalle noin 14 km, Lohjalta Siuntioon 17 km, siitä Kirkkonummelle noin 15 ja vanhaa tietä Lapinkylän ja Veikkolan kautta Nummelaan.
Lähestyessä Siuntion kirkonkylää muistelin paikkoja, jossa äitini piti Kelan vastaanottoa ja sain joskus olla mukana alle kouluikäisenä. Äitini oli Kirkkonummen ja Siuntion ensimmäinen Kelan palkattu asiamies. Työnsä hän hoiti kotonaan, ainoastaan Siuntiossa oli käyntejä harvakseltaan.Pienelle lapselle jäi mieleen tarkastajan käynnit. Toiminta tarkastettiin meillä kotona, jolloin äiti osti tarjottavat työnantajan laskuun. Herkkuhetkiä!
Hautasmaalla lepäävät isäni ja rakkaat famo Hilda ja fafa Elis. Taas kerran tuli mieleeni miten paljon avioero aiheuttaa perheessä ongelmia. Kun sain välit kuntoon isäni kanssa, hän kuoli seisovilta jaloiltaan. Ei ehtinyt koskaan eläkkeelle. Monta turhaa mutkaa, jopa vääryyksiä, jotka on tapahtunut tuli mieleeni.
Famo ja fafa olivat lapsiminälle elämänilo. Heiltä sai rakkautta ja turvallisuutta. Olen ikuisesti kiitollinen isovanhemmistani, kun sellaisia ei ollut äitini puolelta.
Poikkesin kylpylään. Siellä en ole käynyt lainkaan viiteen vuoteen ja osa-aikaisena ollessani neljänä vuonna harvoin. Mutta täällä olin kurssityössä toista kymmentä vuotta. Tuli talo ja henkilökunta tutuksi, osa ystäviksi. Ulkoovella tuli vastaan liikunnanohjaaja Olli, joka kokosi kuntoutujaryhmän kävelyä varten. Iloinen sattuma. Vastaanotossa tapasin Annen, joka kertoi enemmän tapahtuneista muutoksista. Join kahvit (oma pieni voileipä oli mukana) ja hinta oli edelleen törkeän korkea (ollut aina). Ei tullut ikävää kursseja ja työtä. Se aika on ohi. Kaariaulasta ja lipputangoista nousi mieleen vaikeimmat hetket kurssiajoilta. Molempiin liittyi kuolema, toinen oli Estonia.
Lähestyessä Kirkkonummea ajoin entisen kotitaloni ohi. Hyvin on talo ja tontti hoidettu.Pihapuut ovat kasvaneet komeiksi 17 vuodessa.
Äitini (momiksi sanon niinkuin lapseni) haudalle pysähdyin hetkeksi. En sallinut syvempiä ajatuksia. Paljon olen työstänyt suhdettani äitini kanssa ja yritän jättää nämä taakseni. Valitettavasti olen melkoinen kopio äidistäni ja näillä minun diagnooseilla voidaan kirjoittaa lopulliseen todistukseen, niinkuin  äidistäni, "monisairas nainen".
Matka Lapinkylään oli täynnä muistoja. Porkkalan alueen raja ja vartiomökki ja sen jälkeen Wohlsin vanhainkoti. Siellä olin kesätöissä hoito-apulaisena neljä kesää ennen ylioppilaaksi tuloa. Asuin  asuntolassa , paitsi yhtenä kesänä, jolloin ajoin mopolla työmatkat. Sitäkin muistelin miten hankalaa oli ajaa mutkaista sorateitä. Eikä kypäristä ollut tietoakaan. Töitä tehtiin kolmessa vuorossa. Öisin valvottiin yksin koko taloa.

Lapinkylässä muistelin tuttuja taloja. Ajelin ensimmäistä kertaa katsomaan lapsuudenkotiani, Kotirinne-nimistä. Talossa asuu edelleen pariskunta, joille äitini möi talon. Hyvin on pidetty. Mutta talo näytti niin pieneltä (muistissa oli paljon suurempi). "Meidän" risteyksessä seisoi auto ja päätin puhutella siinä istuvaa miestä. Oli yksi kyläläisistä, yli kahdeksankymppinen. Hän innostui niin tapaamisesta, että odotti minua kyläkaupan (Jonten kauppa) ulkopuolella. Oli soittanut pojalleen. Olipa hauskaa, miten joku tapaaminen voi aiheuttaa "iloa". Ikävää oli nähdä miten moni aiemmin upea piha olivat muuttuneet "kaatopaikoiksi", mutta kylään oli myös rakennettu uusia taloja ja vanhoja kunnostettu pieteetillä. Veljeni luokse on palattava vielä ennen joulua. Nyt talo näytti hiljaiselta.
Haapajärven kylässä muistelin nuorisoseura ajoilta ystäviäni. Olisi kiva tietää mitä heille kuuluu. Vanhassa puukirkossa olen viimeksi ollut Heinin ja Jaskan häissä. Olihan minun ensimmäinen vihkiminen samassa kirkossa vuonna 1969.
Tässä vain pieni otos kaikista muistoista. Kotiin palattuani olin ihan pyörryksissä, mutta onnellinen. Tällainen matka on tehtävä yksin. Siinä ei voi olla seuralaista.