Vanhusten luokkaerot; hävettää/pelottaa

Vanhus, joka on tehnyt pitkän päivätyön maatalon emäntänä ja monen lapsen äitinä ei ole maksanut pahemmin eläkemaksuja ja on nyt pienen eläkkeen ja lasten tukien varassa. Nykypolitiikan mukaan hän asuu ensin kodissaan, niin pitkään kuin suinkin on mahdollista. Usein se on myös hänen omaa tahtoaan. Mutta asiantuntijoiden tulisi ratkaista milloin tapaturmariski kasvaa liian suureksi. Onneksi meillä täällä toimii ikäkumppanuus ja naapuri- ja ystäväapu toimii. Jos onnistuu saamaan asunnon palvelutalosta on oltava hyvin kiitollinen. Palvelutalosta saa vielä poistua kävelylle ja vierailulle, jos toimintakyky siihen riittää. Kaikista hoitokodeista ei saa poistua edes ulkoilua varten, koska kaikki ovet ovat lukossa (karkaamisen ehkäisemiseksi). Mutta palvelutaloon muuttaessa osa henkilön identiteetistä poistuu. Hänellä ei ole enää osoitetta. Hän on jo siirtynyt normaalista asumisesta asumaan "odotushuoneeseen" ja sinne tulevat vain tuttujen ja sukulaisten posti ja vierailut. Ei häneen noin vaan saa yhteyttä. Kun häntä kyselee puhelimitse, vastaa hoitaja, että se on varmaan se uusi mummo. Onhan hän mummo, kyllä minä sen tiedän. Mutta hän on myös arvokas vanhus. Hoitajalle tuntematon rouva X. Kyselen vielä onko hänellä puhelin huoneessaan? Joku muu taustalla sanoo, että on varmaan. Mutta kukaan ei tiedä numeroa. Ja kukaan ei käy kysymässä! Neuvotaan käydä itse paikan päällä ottamassa selvää. Niin täytynee tehdä.
Jos vanhus on ollut ansiotyössä tai muuten saanut kerättyä maallista mammonaa, niin hänellä onkin mahdollisuus asua viimeiset vuodet asunnossa, jossa ostaa juuri ne palvelut, joita hän tarvitsee. Talossa on virikkeitä, on yhteistiloja. Rahalla saa...
Mutta missä on tasa-arvoisuus, iloinen vanhuus, pienikin kiitos kaikista vuosista? Tässä onkin kolmannen sektorin tehtävä. Ei jätetä vanhuksia odotushuoneeseen, vaan viedään heidät ulos luontoon, otetaan mukaan lyhyille retkille, otetaan heidät mukaan kerhoon. Sitten kun eivät enää jaksa lähteä, käykäämme siellä laitoksessa heidän luonaan, kuunnellaan ja ollaan läsnä. Ei jätetä vanhuksia yksin "odottamaan".