Elinsiirroista

HS 17.3.2011 otsikoi: Elinsiirtojonoihin kuolee vuosittain 10-20 potilasta

Taustaksi: Menin sairaanhoitajakouluun 1966. Ensimmäinen kesätyöpaikkani apuhoitajan sijaisena oli munuaisosastolla ns. Unioninkadun klinikassa (HYKS,IV Sisätautien klinikka). Tällöin oli Suomessa vain yksi dialyysiosasto ja yksi munuaisosasto. Munuaisensiirrot tehtiin Kirurgisessa Sairaalassa ja potilaat tuotiin heräämöstä, usein leikkauksen jälkeisenä päivänä munuaisosastolle eristyshuoneeseen jälkihoitoon.
Pitkän työurani aikana olen saanut seurata munuaishoidon huimaa kehitystä.

Mutta jonoihin.
60-luvulla pääsivät dialyysihoitoon ne potilaat, joilla oli sopiva munuaisenluovuttaja tiedossa. Luovuttajan tuli olla lähisukulainen, sisar tai nuorelle henkilölle jompikumpi vanhemmista. Tämä pätee edelleenkin omaisluovutuksessa. Uusi laki sallii myös muiden kuin lähisukulaisten luovutuksen, mutta meillä Suomessa ei näitä ole (minun tietääkseni) tehty. Silloin ei ollut laki aivokuolemasta vielä tehty, joten elimiä ei voitu ottaa talteen.

Munuaissiirtoja tehdään aikuisille pääsääntöisesti aivokuolleilta saaduilla elimillä. Luulisi että kukaan ei kuole jonoon, jos siirtoelimiä on vajaa 200 vuodessa. Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista....
Ensinnäkin ei ole jononumeroa, vaan rekisteri, jossa kaikkien odottavien tiedot ovat tallennetut. Tässä tiedostossa on myös jokaisen kudostyypitys.
Sopivan elimen saamiseen vaaditaan veriryhmäsoveltuvuus ja hyväksyttävä kudostyypitys ja välittömästi ennen leikkausta tehtävä negatiivinen ristikoe (joka kertoo vasta-aineista). Vasta näiden kriteerien jälkeen tulee kyseeseen muut valintakriteerit, kuten pitkä odotusaika (5 -10 vuotta), elimen ja vastaanottajan suuri ikäero ym.

Muiden siirrettävien elinten kohdalla ei tarvita kudostyypityssoveltuvuutta. Siellä taas tulee elimen koko oltava sopiva vastaanottajalle ym.

Munuaispotilaat voivat elää dialyysihoidossa odottaen sopivaa siirrännäistä. Tämä mahdollistaa pitkiäkin odotusaikoja. Joillekin pitkäaikainen dialyysihoito aiheuttaa ongelmia ja leikkauksesta toipuminen tai estolääkityksen sietäminen voi hankaloitua.

Vuoden 2010 laissa elinten irroittamisesta sanotaan että elimiä saa irroittaa, jos aivokuollut aikuinen ei ole eläessään vastustanut luovutusta. Tämä tarkoittaa erilaista käytäntöä keskustelussa läheisten kanssa. Aiemmin pyydettiin lupa irroittaa elimiä, NYT kysytään onko tietoa elinluovutuskortista tai kuolleen mielipidettä luovutukseen.

Miksi kaikki elimet, joita voitaisiin käyttää ei oteta talteen? Resursseista on kyse. Jos teholla on hoidossa potilaita, joita yritetään parantaa ja tulossa on runsaasti hoitoa vaativa aivokuollut elinluovuttaja ja on tehtävä priorisointi.....
Kaikki mahdolliset luovuttajat ei tunnisteta syystä tai toisesta, joten vielä on tiedonpuutetta asiasta.

Asia on mielenkiintoinen ja tärkeä. Tänä päivänä, kun monet asiat ratkaistaan katsomalla kustannukset, niin elinsiirto on hyvin kustannustehokas verrattuna dialyysihoitoon.

Pohjois-Karjalan Keskussairaalassa järjestettiin jokunen aika sitten elinsiirto iltapäivä opiskelijoiden näytetyönä. Auditorio oli täynnä, luennoitsijat asiantuntevia ja kaiken kruunasi kokemusasiantuntija Jussi, joka kertoi elämästään kahden munuaissiirron ja eri dialyysihoitomuotojen kanssa. Nyt hän on onnellinen esiintyvä taiteilija.