Arvomaailmastani

Puhun arvoista, periaatteista ja suhtautumisestani laajasti. En pelkästään esimerkiksi uskosta ja kymmenestä käskystä. Minun pitää olla suvaitsevainen. Silti haluan pitää kiinni arvoistani. Silloin olen joskus suvaitsematon. Jos luovun arvoistani, petän itseäni, en ole rehellinen. Silloin olen teeskentelijä, haihattelija, joka kääntää takin sopivan suuntaan tuulen mukana. Pyrin sitoutumaan siihen mitä teen, vaikkapa se olisi vapaaehtoista toimintaa. Sen takia vaadin sitoutumista muiltakin. En pidä puheesta ja tekstistä, jossa korostetaan jonkun toiminnan merkitystä ja arvoa, kun todellisuudessa ei kuitenkaan tueta tätä toimintaa ja tekijöille ei anneta toimintamahdollisuuksia. Sellainen uuvuttaa. Haluan tehdä avoimesti ja rehellisesti vapaaehtoistyötä. Haluan vastaanottaa rakentavaa kritiikkiä ja myös silloin tällöin kiitosta. Luottamuspula on pahin tunne/palaute. Isä Stefan sanoi erittäin hyvässä saarnassa eilen: Minä uskon. Auta minua epäuskossa. Jos on uskoa on toivoa. Toivo on ihan hyvä tyyppi. Tässä joitakin ajatuksiani: Toivo on tasapainoilua. Elämänkaaren aikana on erityistilanteita kuten murrosikä, teini-ikä, vanhemmuus, lasten poislähtö, eläköityminen, joihin liittyy muutoksia. Toivo on jatkuvaa tasapainoilua menettämisen, ylläpitämisen ja saavuttamisen välillä. Toivo on uskoa huomiseen. Hyvistä ajatuksista syntyy unelmia ja suunnitelmia, joista syntyy päämääriä. Toivo on keskittymistä tähän päivään.Eilistä et voi muuttaa, huomista ei voi elää tänään, keskity siis tähän päivään. Toivo on pienissä asioissa. On ikävää, että ihminen pitää kokea vaikean kriisin, menettämisen tai pitkäaikaissairauden ennenkuin oppii näkemään "pienet tärkeät asiat", joiden arvo ei ole mitattavissa rahassa. Toivo on ihmissuhteissa. Tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Molemminpuolinen ja vastavuoroinen suhde rakentuu kahden ihmisen todellisesta läsnäolosta. Toivo syntyy kaikkien tunteiden hyväksymisestä. Tunnekokemusten hyväksyminen omassa itsessä ja niiden jakaminen toisen ihmisen tai Jumalan kanssa voivat merkittävästi vahvistaa toivon kokemusta. Tämä merkitsee erilaisten tunteiden-pelon, yksinäisyyden, toivottomuuden, surun, ilon ja riemun rohkaisevaa ja herkkää vastaanottoa ilman ehtoja. Toivo syntyy, kun kokee olevansa arvokas ja arvostettu. Pitääkö olla autettava, potilas, jotta ammatti-ihminen tai vertaisryhmä auttaa? Eikö lähiverkosto tai seurakunta yhteisö voisi avautua ja keskustella vastavuoroisesti ja tasaarvoisesti elämää suuremmista kysymyksistä? Toivo on Jumalan läsnäolo ihmisen elämässä. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä... (Matt. 20:28). Toivo ei merkitse sitä, että tosiasiat muuttuisi, vaan se on resurssi, joka kasvaa ihmisten keskinäisestä yhteydestä, elämän lahjan hyväksymisestä ja siitä iloitsemisesta, mikä on mahdollista. Toivo on iankaikkisessa elämässä. Kristillinen toivo on suuntautumista sellaiseen tulevaan hyvään, jonka toteutuminen on varmaa. Jäljelläkaksi paastoviikkoa ja suuri viikko ja saamme taas viettää kirkkokuntamme suurinta juhlaa: Ylösnousemuksen juhlaa - Suurta Pääsiäistä!