Nostalgia ajelu

Viime viikolla päätin ajaa Siuntion ja Kirkkonummen hautausmaille. Varustin mukaan molempia hautoja varten kukkia ja kynttilöitä. Matkareitti oli Nummelasta Lohjalle noin 14 km, Lohjalta Siuntioon 17 km, siitä Kirkkonummelle noin 15 ja vanhaa tietä Lapinkylän ja Veikkolan kautta Nummelaan.
Lähestyessä Siuntion kirkonkylää muistelin paikkoja, jossa äitini piti Kelan vastaanottoa ja sain joskus olla mukana alle kouluikäisenä. Äitini oli Kirkkonummen ja Siuntion ensimmäinen Kelan palkattu asiamies. Työnsä hän hoiti kotonaan, ainoastaan Siuntiossa oli käyntejä harvakseltaan.Pienelle lapselle jäi mieleen tarkastajan käynnit. Toiminta tarkastettiin meillä kotona, jolloin äiti osti tarjottavat työnantajan laskuun. Herkkuhetkiä!
Hautasmaalla lepäävät isäni ja rakkaat famo Hilda ja fafa Elis. Taas kerran tuli mieleeni miten paljon avioero aiheuttaa perheessä ongelmia. Kun sain välit kuntoon isäni kanssa, hän kuoli seisovilta jaloiltaan. Ei ehtinyt koskaan eläkkeelle. Monta turhaa mutkaa, jopa vääryyksiä, jotka on tapahtunut tuli mieleeni.
Famo ja fafa olivat lapsiminälle elämänilo. Heiltä sai rakkautta ja turvallisuutta. Olen ikuisesti kiitollinen isovanhemmistani, kun sellaisia ei ollut äitini puolelta.
Poikkesin kylpylään. Siellä en ole käynyt lainkaan viiteen vuoteen ja osa-aikaisena ollessani neljänä vuonna harvoin. Mutta täällä olin kurssityössä toista kymmentä vuotta. Tuli talo ja henkilökunta tutuksi, osa ystäviksi. Ulkoovella tuli vastaan liikunnanohjaaja Olli, joka kokosi kuntoutujaryhmän kävelyä varten. Iloinen sattuma. Vastaanotossa tapasin Annen, joka kertoi enemmän tapahtuneista muutoksista. Join kahvit (oma pieni voileipä oli mukana) ja hinta oli edelleen törkeän korkea (ollut aina). Ei tullut ikävää kursseja ja työtä. Se aika on ohi. Kaariaulasta ja lipputangoista nousi mieleen vaikeimmat hetket kurssiajoilta. Molempiin liittyi kuolema, toinen oli Estonia.
Lähestyessä Kirkkonummea ajoin entisen kotitaloni ohi. Hyvin on talo ja tontti hoidettu.Pihapuut ovat kasvaneet komeiksi 17 vuodessa.
Äitini (momiksi sanon niinkuin lapseni) haudalle pysähdyin hetkeksi. En sallinut syvempiä ajatuksia. Paljon olen työstänyt suhdettani äitini kanssa ja yritän jättää nämä taakseni. Valitettavasti olen melkoinen kopio äidistäni ja näillä minun diagnooseilla voidaan kirjoittaa lopulliseen todistukseen, niinkuin  äidistäni, "monisairas nainen".
Matka Lapinkylään oli täynnä muistoja. Porkkalan alueen raja ja vartiomökki ja sen jälkeen Wohlsin vanhainkoti. Siellä olin kesätöissä hoito-apulaisena neljä kesää ennen ylioppilaaksi tuloa. Asuin  asuntolassa , paitsi yhtenä kesänä, jolloin ajoin mopolla työmatkat. Sitäkin muistelin miten hankalaa oli ajaa mutkaista sorateitä. Eikä kypäristä ollut tietoakaan. Töitä tehtiin kolmessa vuorossa. Öisin valvottiin yksin koko taloa.

Lapinkylässä muistelin tuttuja taloja. Ajelin ensimmäistä kertaa katsomaan lapsuudenkotiani, Kotirinne-nimistä. Talossa asuu edelleen pariskunta, joille äitini möi talon. Hyvin on pidetty. Mutta talo näytti niin pieneltä (muistissa oli paljon suurempi). "Meidän" risteyksessä seisoi auto ja päätin puhutella siinä istuvaa miestä. Oli yksi kyläläisistä, yli kahdeksankymppinen. Hän innostui niin tapaamisesta, että odotti minua kyläkaupan (Jonten kauppa) ulkopuolella. Oli soittanut pojalleen. Olipa hauskaa, miten joku tapaaminen voi aiheuttaa "iloa". Ikävää oli nähdä miten moni aiemmin upea piha olivat muuttuneet "kaatopaikoiksi", mutta kylään oli myös rakennettu uusia taloja ja vanhoja kunnostettu pieteetillä. Veljeni luokse on palattava vielä ennen joulua. Nyt talo näytti hiljaiselta.
Haapajärven kylässä muistelin nuorisoseura ajoilta ystäviäni. Olisi kiva tietää mitä heille kuuluu. Vanhassa puukirkossa olen viimeksi ollut Heinin ja Jaskan häissä. Olihan minun ensimmäinen vihkiminen samassa kirkossa vuonna 1969.
Tässä vain pieni otos kaikista muistoista. Kotiin palattuani olin ihan pyörryksissä, mutta onnellinen. Tällainen matka on tehtävä yksin. Siinä ei voi olla seuralaista.

På den hemliga stranden

Minussa palaa halu matkustaa Kreikkaan, Kreetan saarelle. Tämän palon on aiheuttanut pääsääntöisesti eräs televisiosarja ja kirja.
Televisiosarja nimeltä "Saari" perustuu Victoria Hislopin romaaniin. On tullut teemalta koko kevätkauden ja päättyi kesäkuun alkupuolella. Yhteensä 26 osaa. Tiistaisin klo 19.00 - 20.00 olin lumoissani. Mikään ei saanut minua pois katselupaikaltani. Elokuva oli kuvattu Kreetalla, kreikkalaisilla näyttelijöillä kreikan kielellä.
Tapahtumapaikat olivat Plakan kylä ja Spinalongan saari. Seurattiin yhden perheen kohtaloa syvällisemmin ja samalla koko kylän ja saaren suruja ja iloja. Spinalongassa oli oma suljettu yhteisönsä, jossa hoidettiin leprasairaat.
Haluan päästä Spinalongan saarelle. Sinne tehdään retkiä. En vaan aiemmilla matkoilla ollut kiinnostunut menemään sinne.
Otin vihdoin jo jouluna 2011 saamani lahjakirja "En ung naken kvinna - möter Mikis Theodorakis" käteeni. Kirjan on kirjoittanut Arja Saijonmaa. Luen kirjaa äidinkielelläni ruotsiksi, joka lisää nautintoa. Mahtavaa, kiehtovaa kertomusta Arjan maailman kiertueesta Mikiksen kanssa. Mikiksen persoona on hienotunteisesti maalattu mahtavin vedoin kirjan sivuille. Mitä kaikkea hän on käynyt läpi, lapsuudesta vuoteen 1972 saakka.
Samalla ihailen Arjan taitoa kirjoittaa, niin ettei kirjaa meinaa saada pois käsistä. Miten vahvasti ja avoimesti hän kertoo omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan. Suosittelen.
Olen aina pitänyt Kreikasta, niin mantereesta kuin saaristakin. Olen varmaan ollut yli kymmenen kertaa Kreetalla, koska siellä on yksi Välimeren parhaista lomadialyysikeskuksista. Vein sinne potilaita lomalle 20 vuoden ajan.
Tietysti voi ajatella, että olen jo kaiken nähnyt.
Haluan käydä vielä kerran Arjan salaisella rannalla ja kulkea Spinalongan kapeita kujia, istua Plakan kylän tavernassa rannalla ja katsoa saaren silhuettia, niinkuin plakalaiset, joitten rakkaat olivat saarella ja monet jäi sinne hautausmaalle.
Kleftiko-lammas ja aito fetajuusto täyteläisen punaviinin kanssa lämpimässä, pimenevässä kreikan yössä.....
Kirkkoja - ortodoksisuutta. Paikallisbussissa ristinmerkkiä tekeviä ihmisiä kirkkojen kohdalla. Mustiin pukeutuneet vanhat naiset ruokakasseineen ja miehet pelaamassa peliä puuun alla, samalla siemaillen pienestä rakilasista.
Unelmia, jotka toivottavasti muuttuvat todeksi.

Kotisairaanhoitajana

Tässä hieman kokemuksia ja ajatuksia lähimmäisensä hoitamisesta ja avustamisesta leikkauksen jälkeen kotona.
Viikko sitten tulimme kotiin sairaalasta. Oikeastaan Vetrean osastolta, jossa hoidetaan huonokuntoisia vanhuksia. Leikkaus tehtiin yksityisesti ja jälkihoito järjestetään juuri mainitussa paikassa. Henkilökunta oli ystävällistä, mutta puitteet huoneessa oli ankeat. Siispä mieheni halusi kotiin jo yhden yön jälkeen.
Etukäteen oli hankittu tarvittavat apuvälineet. Mukaan tuli kipulääkkeitä, injektiolääkettä, resepteja, hoito-ohjeita, fysikaalisen hoidon lähete, kotijumppa-ohjeita jne jne.
Vertaan nyt hieman sairaanhoitajan työhön sairaalassa (vaikka siitä on kulunut niin paljon aikaa, kun sitä tein, etten edes kehtaa sanoa). Siellä on oma rytminsä. Kaikki tapahtuu rytmin mukaan. Ruoka jaetaan ajallaan ja viedään potilaan eteen. Lääkkeet jaetaan ja annostellaan potilaalle tiettynä aikana. Suihkuun avustamiset ja muut avustamiset tehdään omaan aikataulun mukaisesti. Vain äkilliset oireet ja taphtumat muuttavat järjestystä.
Kotona tehdään kaikki räätälöiden ja ainakin meillä hoidettavan tahdon mukaisesti. Jos yrittää vaikuttaa omalla mielipiteellä, kaikki muuttuu hankalammaksi.
Vaikeinta ehkä on suostua siihen, ettei kaikkia annettuja hoito-ohjeita seurataan. Juuri tänään päätin, etten enää sano tietyistä ohjeista, kun oppi ei ole uponnut viikossa.
Joku tähän varmaan toteamaan, että sehän on helppoa, kun tekee vain sen mitä pyydetään.
Mutta se ei ole helppoa. Kun välittää ja rakastaa toista, haluaa että paraneminen sujuu mahdollisimman hyvin ja ettei minkäänlaista komplikaatioita syntyisi. Kun sitten vielä pystyisi lukemaan ajatuksia, jotta olisi avustamassa oikeaan aikaan. Kun avun pyytäminen on vaikeaa ja itse haluaa suoriutua.

Kaiken kaikkiaan tämä on "vanhalle" hoitajalle hyvä opetusjakso. Tässä saa harjoitella yksilöllistä hoitoa, pinnan venymistä, toisen tahdon kunnioittamista, omien tahtotilojen siirtämistä ja pienistä asioista iloitsemista.
Meillä tämä toipumisaika on lyhyt. Toiveessa on paraneminen täysin omatoimiseksi ja terveemmäksi kuin ennen leikkausta.
Kaikille omaishoitajille lähetän kunnioitettavat terveiseni ja siunausta työhönne. Muistakaa oma terveytenne ja virkistyksenne, jotta jaksatte!

Ministeri suvaitsematon

Voi että minua on kismittänyt siitä lähtien, kun aamulla luin Karjalaisesta ministeri Räsäsen lausunnon "minä suosin valinnoissani kristittyjä pakolaisia". Vaikka hän itse Suomen politiikassa antaa omat Lutherin opit vaikuttaa päätöksentekoihinsa, niin luulisi olevan sen verran koulutettu ja avarakatseinen, jotta ymmärtää pakolaisen valinnoissa vallitsevan ihan erilaiset kriteerit kuin mainitut.
Kun antaa mielkuvitekselle siivet, niin hän valikoi varmaan luku- ja kirjoitustaitoiset, kielitaitoiset (väh. englanti), mielellään akateeminen lopputuntkinnon suorittaneet ja ennen kaikkea terveet ja rokotetut.

Tulee mieleen kertomukset karjalan evakkoiden "huutokaupasta", kun saapuivat määräpaikkakuntaansa. Väsyneet, monet sairaat, kaikki taaksensa jättäneet ihmiset arviodaan ja talon isännät valitsevat itselleen "sopivan" näköistä aputyövoimaa. Äidit pienten lasten ja vauvojen kanssa joutuivat kouluille yhteismajoitukseen.

Monet muut ihmisjoukot ovat olleet samalla tavalla "huutikaupattavana". Tänä päivänä vaahdotaan "Maria"-tytöstä ja ihmiskaupasta. Hyvä niin - sehän on saatava loppumaan.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on ihmisenä arvokas. Ymmärrän, että jonkun on päätettävä, ketkä lähtevät mihinkin maahan, milloin ja missä ryhmässä. Luulen ja toivon, että valintakriteerit ovat samat kaikilla avustusmailla. Otetaan vastaan se ryhmä, joka on vuorossa lähteä, joilla on sen hetkinen akuutin avun tarve ja valitaan mieluiten tässä vaiheessa jo perheittäin. Ettei tule sotkuja ja kalliita DNA-testejä jälkikäteen, kun taas käydään ihmiskauppaa (ostetaan viimeisillä rahoilla jo apuun päässyltä perheeltä lapselleen "sijais"paikka).
Toivon ja uskon, että tämä Räsäsen lausunto ei jää tähän. Tämä on vaikea painaa villasella ja selitellä. Haluan olla suvaitseva, mutta tällaisessa en enää ole.

Mitä mielessä?

Mitä kuuluu? Yleensä ihmiset haluavat vastaukseksi: "ihan hyvää". Kun kirjoittaa blogiin, voi kertoa mielessä olevat asiat. Ainakin minä hyödyn siitä, koska tavallaan kaikki jäsentyy ja olen käsitellyt ne.

HARMITTAA, että olen niin onneton tietokoneen käyttäjä. Selitän sen sillä, että en ole koskaan saanut perusopetusta koneen käyttöön. Mitä osaan, sen teen kokeilun ja erehdysten kautta.
Haluaisin niin kovasti tehdä ifolor-kirjaa. Rohkeus ei riitä lähteä sumplimaan.
Minulla on langat ja puikot villasukkia varten.Mutta en osaa tehdä kantapäätä. Voi että jurppii. Enkä saa aloitettua!

MIELIHYVÄÄ tuottaa vesivoimistelu ja -juoksu Liprakassa. Mahtava tunne, kun saa itsensä liikkeelle ja on suoriutunut liikuntatuokiostaan.

VÄLITTÄMINEN lämmittää. Viestit entisiltä työkavereilta, puhelinsoitot ja yhteydet FB:ssä. Kunhan itse muistaisi toimia samalla tavalla ja osoittaa välittämistä!

HUOLESTUTTAA mieheni tuleva leikkaus. Ei hän itse ole huolestunut, mutta jostain syystä minä olen.

ODOTAN lapsenlapsen nimiäisiä ja että saan tavata kaikki rakkaat lähimmäiseni. Ja tietysti joulua!

ERITYISESTI ILOITSEN viestinnästä Petran kanssa tänään. Voi, kun olisinkin nyt siellä lähempänä. Ihanat valokuvat sai taas sellaisen tunneryöpön, myös ikävän, esille.

Minulle siis kuuluu loppujen lopuksi ihan hyvää, kunhan lakkaan huolehtimasta ja luotan asioiden järjestymiseen.

Elämänhallinta?

Kun nyt alan kirjoittamaan tästä, tuntuu siltä että lähden huonolla uimataidolla liian syville vesille. Mutta tartun haasteeseen.
Työssäni viljelin sanaa elämänhallintaa toistakymmentä vuotta. Se oli laajasti käytössä sopeutumisvalmennuksessa ja kuntoutuksessa siihen aikaan, mahdollisesti edelleenkin. Ei sitä selitelty sen koommin ja ihmeellistä ettei asiakkaista kukaan kysellyt.

Olen aina elämässäni halunnut suunnitella ja varmaan sillä tavalla "hallita". Olen suunnitellut hyvissä ajoin joulut, syntymäpäivät, lomat, matkat jne. Olen listantekijä. Teen ostoslistoja, mitä tehdä listoja, muistilistoja jne. "Hyvin suunniteltu, on puoleksi tehty". Viekö suunnitelmallisuus aikaa "carpe diem" ajatuksesta? Elänkö suunnitelmissani?? Jääkö tarpeeksi aikaa "tässä ja nyt" nautintoon?

Mietin tätä nyt, koska kesä ja syksy eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Vielä edessäpäin olevat suunnitelmat ovat muuttuneet. Olenko epäonnistunut elämänhallinnassani? Kysynkin nyt itseltäni pitääkö meidän aina tavoittaa elämänhallintaa? Eikö riitä, että todetaan muuttunut tilanne ja asennoidutaan siihen oikealla tavalla?

Nyt taidan sukeltaa! Kirkkomme opettaa, että kaikki mitä tapahtuu on ylhäältä annettu ja tarkoitettu minulle. Ekteniassa kehoitetaan meitä "antamaan itsemme Jumalan haltuun" ja ennen ehtoollista "heittämään pois kaikki maalliset huolet". Käyn aika usein kirkossa ja haluan oppia lisää ja syventää tietämykseni ja uskoni.
Mutta tuo "epäilevä Tuomas"! Ja maailman kaikki houkutukset.

Taidan taapertaa eteenpäin omalla tavallani. Iän karttuessa on luovuttava monesta, mutta iloita saa pienistäkin asioista. Ja niitä pieniä asioita on paljon. Aina ja joka paikassa!

Onneksi on lähimmäiset. Ei niitä ole paljon, mutta he ovat rakkaita ja tärkeitä. Kiitos heistä!

Famo

Kuukausi ja neljä päivää sitten syntyi pojalleni ja hänen kihlatulleen tyttövauva.
Minusta tuli FAMO (farmor= isän äiti).
Itselläni ei ollut äidin puolelta tiedossa olevia isoäiti ja isoisää. Mutta isän puolelta oli. Fafa Elis oli pitkä mies, jolla oli siilitukka ja famo oli lyhytkasvuinen, hiukset nutturalla ja aina ahkerasti työtä tehden.

Kun synnyin asuivat vanhempani famon ja fafan luona maatilla pohjois-Kirkkonummella. Kun lähtivät evakkoon Siuntiosta perustivat he kotiinsa Kauhalan kylään. He elivät maanviljelyksestä ja karjasta.

Ollessani vielä niin pieni, etten muista, tapahtui fafalle peltotöissä onnettomuus. Hevonen pillastui, heitti fafan kyydistä ja työkoneen piikit lävistivät ylävartaloa. Tämän jälkeen maanviljely oli vähäistä ja famo hoiti lehmät, lampaat, sian ja kanat. Minä olin famon hoidossa, kun äiti meni töihin. Olin hyvässä hoidossa ja sain paljon rakkautta ensimmäisten ikävuoteni aikana. Sain kuulemma myös päivittäin kahvipullamössöä, joka ei kuulu nykyään pikkulasten ruokavalikoimaan!

Muutimme isän ja äidin kanssa Lapinkylään, jossa meille rakennettiin omakotitalo (joka ei koskaan valmistunut). Kun täytin viisi, sain pikkuveljen.

Yhteydet famoon säilyivät koko ikäni hänen kuolemaansa saakka. Muistan erityisesti kesät, kun menin polkupyörällä famon luokse. He muuttivat takaisin Siuntioon, vanhaan kotiinsa, kun Porkkala alue palautettiin. Matkaa oli toistakymmentä kilometriä, mutta vierailu oli mieluinen. Siellä oltiin heinäpellolla, poimittiin viinimarjoja, nostettiin perunat ja autettiin kotitaloustöissä. Aikaa jäi kaivella venäläisiä kopeekkoja navetan edustalta maasta.

Famon ja fafan luona vietettiin aina jokainen vuosi syntymäpäivät, nimipäivät ja suuret juhlat. Fafan puolen suvun helluntalaiset tulivat kitaroineen ja iloisen kuuluinen laulu ja soitto kaikui. Tiedän että famo oli uskovainen, mutta en huomannut heidän käyvän kirkossa. Syntymäpäiviä varten leivottiin ja tehtiin voileipiä. Sellaisia leipiä, mitä ei meillä kotona koskaan tehty. Pullapitkoviipaleelle kananmunaviipaleita, päälle anjovissuikaleita ja tilliä (kesäisin), tummalle leivälle maksapasteijaa (kotitekoista) + maustekurkku tai punajuurisuikale. Lisäksi tavallisimpia makkaraleipiä.

Joulut olivat ihania famolla. Ruokaa oli paljon ja hyvää. Jälkiruoaksi rusinasoppaa (serkkuni Olof kutsui sitä "knallbandssoppan íksi"). Erikoisuus oli kotitekoinen marmelaadi (omenasosetta värjättiin vihreäksi ja punaiseksi ja hyydytettiin agar-agarilla). Myöhempinä vuosina tehtiin myös tryffeliä. Kaikki lapsenlapset saivat ikioman joulupussinsa, jossa oli omena, pipareita ja fazerin parhaita karkkeja.

Famossa oli parasta läheisyys ja rakkaus. Hän oli läsnä ja otti minut mukaan jokapäiväisiin askareihinsa.

Toivottavasti voin ja saan olla hyvä ja rakastava famo myös omalle lapsenlapselleni. Se olisi unelmieni täyttymys.

Kuvassa famo, serkkuni Rune ja minä vuonna 1948