Luin kirjasta "Sodan haavoittama lapsuus", toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta jostain lehdestä (SK?). Mielenkiintoni heräsi, kun siinä kerrottiin kuinka sodanjälkeiselle sukupolvelle (siis mm. minulle) on jäänyt traumoja sodasta. Itse en ollut koskaan ajatellut että lapsuuden tapahtumat olisivat johtuneet sodasta, vaikka moni tapahtuma on aiheuttanut ajattelemista ja ihmettelemistä. Mahdollisesti traumojakin, vaikken itse ole näitä sellaiseksi luokitellut.
Ostin kirjan ja nyt olen lukenut sen. Kirja koostuu 32 kertomuksesta. Suurin osa käsittelee Karjalan evakkomatkoja. Lopussa joitakin sodanjälkeisen sukupolven kertomusta. Viimeeksi niinkuin vertaukseksi pari maahanmuuttajakertomusta.
En ole itse lähtenyt evakkoon Karjalasta, ei myöskään vanhempani tai isovanhempani. Mutta isäni on ollut sodassa ja äitini asunut pommitusten aikaan Helsingissä, ennenkuin muutti maalle sisarensa luokse. Isovanhempani, äitini ja isäni ovat evakuoineet Porkkala-alueelta.
Paljon kerrottiin samanlaista mitä itse koin lapsuudenkodissani. Sodasta ei puhuttu, ei isäni tai isoisäni. Ei koskaan. Äitini pelkäsi matalalla lentäviä koneita ja hälytyssireenin ääntä.
Töitä piti tehdä. 11-vuotiaasta saakka olin kesätöissä ja tienasin seuraavan talvet vaatteet ja taskurahat. Muuten en olisi voinut käydä oppikoulua. Olin töissä lastenpiikana, talouskaupassa ja vanhainkodissa. Kotona ei näytetty tunteita. Vielä aikuisena äitini kätteli minua. Vastuu monista asioista siirrettiin liian aikaisin esikoiselle. Veljeni pääsi paljon helpommalla.
Vanhemmat karkasivat velvollisuuksistaan perheessä. Isä karkasi nuorisoseuraan ja muihin yhdistyksiin ja äiti taas omiin yhdistyksiin. Monissa askarteluilloissa olin mukana, mutta vain yhtenä osallistujana muitten joukossa. Harva lapsi on askarrellut niin paljon kuin minä; mosaikkia, nahkaa, rottinkia, olkea, helmiä, kangaspuilla kudontaa, ruoanlaittoa, 4H-kerhoa jne. Oli tämäkin mukavaa, mutta lapsena jäin kaipaamaan omia hetkiä äidin kanssa ja hänen läheisyyttään. Lapsena piti olla kiltti, piti pysyä "näkymättömänä", mutta suoriutua tullaakseen hyväksytyksi. Piti "tienata ja kerjätä "kiitosta". Mutta johtuiko tämä sodasta???
Kirjassa hämmästytti, ettei kukaan kirjoittanut uskonnosta - ortodoksisuudesta. Monet evakot lähtivät evakkoon kirkostaan. Monille oli helpompaa siirtyä luterilaiseksi, kuin piilotella uskontoaan. Luulisi että tämä oli monille todella vaikea tilanne. Koti oli menetetty, läheisiä kaatuneet, vieraissa asuminen, jatkuva muuttaminen ja monien turvallisuuden pilari - uskonto - oli salattava ja kirkkoja/pappeja ei ollut.
Moni kirjoittaja toteaa, että ammattiauttajia ei ollut sodan aikana tai heti sen jälkeen. Silloin heitä olisi tarvittu.
väldigt intressant. har du kvar artikeln? har hört många här i Tyskland, även folk i min ålder uppleva dendär tystnaden hemma om vad som hade hänt. Och när dom sedan som barn i skolan fick veta VAD som hade hänt blev det enorm skuldbörda, och en börda som ingen ville prata om...
VastaaPoistaDet känns sorgligt att ett barn inte får uppleva nära stunder med sina föräldrar. Undrar hur dagens kids blir, ibland låter det igen som att dom kommer att traumatiseras av för mycket uppmärksamhet (hobbies etc).
Och by the way, vet du vad som är ett av mina finaste mamma minnen? när du tog fram dendär stora stora lådan med böckerna från klädskåpet och vi fick välja en bok som vi senn läste. Eller jovars, när jag fick titta i dina smyckelådor. haha. så enkelt det kan vara...